Joulukuu 2009

Arto Seppälä, Ajatus on hiirihaukka
Veikko Huovisen siihenastinen elämäkerta, vuoteen 1975. Olen lukenut tämän edelleisen kerran yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Nick Hornby, Hornankattila
Elämäkerta tämäkin, Arsenal-aiheinen futiskirja vuodesta 1968 vuoteen 1992. Luvut on alaotsikoitu pelien päivämäärillä.Kirja rakkaudesta, joka ei helpolla onneksi taivu.

Eduardo Galeano, Jalkapallo valossa ja varjossa
dellisen tapainen, mutta ei elämäkerta vaan maailmanhistoria jalkapalloon hurahtaneen näkökulmasta. Parisensataa lyhyttä kertomusta kohti vuoden 1998 MM-kisoja edeten. Monta mieleenpainuvaa pelaajaa ja monta dramaattista tarinaa: "... pelaajat astuivat kentälle tappioon alistuneina, pelosta ja nälästä täristen, mutta he eivät voineet vastustaa kunniantuntoaan. Pelin jälkeen kaikki yksitoista pelaajaa teloitettiin pelipaita päällä jyrkänteen reunalla."
Kunkin MM-kisaesittelyn yhteydessä tehdään katsaus maailman tilanteeseen. On asioita jotka eivät muutu, viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan seuraava lause sopii tekijän mielestä joka tapahtumaan: "Miamin hyvin perillä olevat lähteet ilmoittivat Fidel Castron kukistumisen olevan kiinni enää tunneista."
Urugualainen näkökulma yltää hyvin Eurooppaan asti.

Antti Hyry, Uuni
Joulupäivän lämmittelin Uunin kyljessä. Finlandia-voittaja oli sitä mitä odotinkin, vanha tuttu jo Aitasta. Maraton juostaan askel kerrallaan ja Uuni luetaan sivu kerrallaan. 400 kepposta.

Katri Lipson, Kosmonautti
Tapaninpäivänä teksti tempaisi mukaansa ja pitihän se hotkaista saman tien. Teksti sijoittuu Venäjälle, mutta keskeinen sisältö on universaalia. "Hyvästi, nähdään pian."

Veikko Huovinen - mestari on mennyt

Tuli uutinen kirjailijamestarin kuolemasta. Olen ollut hiljaa tällä kirjablogilla pitkän aikaa. Vaikka olen kaiken aikaa kirjoja lukenut, en ole niitä ehtinyt kommentoimaan. Nyt on aika Huovisen muistoksi murtaa tämä hiljaisuus vaikka minuutin mekkalointiin. Kaivoin laatikostani esiin Huovisen nimikirjoituksen yli vuoden takaa kesältä kun Teräväpään puupenkeillä istuimme melkein vieretysten Taanilan esitystä kuuntelemassa. Muistelen myös sitä edeltävää kesää kun kohtasin mestarin konserttitalon vessassa ennen Onnenhetkiä Helvetissä -konsertin yhteydessä. Minulla oli kunnia vierailla samassa eriössä mestarin jälkeen. Muistelen monen vuoden takaista musiikkimetsäretkeä Huovisnäreikköön. Muistelen myös viimeistä Huovista, Pojan kuolemaa. Muistelen mestaria.

Kaivan tähän digitaalisesta pöytälaatikostani joitakin Huoviseen liittyviä tekstejä vuosien varrelta.

28.11.2008

Veikko Huovinen, Sinisilmäinen ohjus

Huovisen tekstiä oli jälleen riemastuttavaa lukea, varsinkin kun joukossa oli aivan ennenjulkaisematonta matskua ja ainakin minulle uutta. Tapasinhan vanhan kirjailijamestarin kesällä faniyhdistyksen kirjailijatapaamisessa Hannu Taanilan tyylilleen ominaisen herkullisesti alustamassa seminaarissa. Itse mestari oli vaiteliaampi, mutta vastasi kun kysyttiin. Kertoi tämän paikan olevan itselleen sopivan, olimme nimittäin Kuhmon Kamarimusiikkikeskuksen Teräväpäässä. Tämä rakennus on vanha Metsähallituksen kämppä joka on siirretty kamarimusiikkikeskuksen pihapiiriin.

Teräväpäällä tarkoitetaan herrojen puolta rakennuksesta, upseerimessiä siis tavallaan, ja Huovinen viittasi uraansa metsänhoitajana, metsäherrana. Huovista tapaan näköjään Kuhmossa, edelliskesänä olin hänen kanssa vessajonossa konserttitauolla, kun matkakonsertin aiheena oli "Onnenpäiviä helvetissä". Shostakovitsiin ja Joe-setään se liittyi...

Mutta nyt siis luin sotakirjan. Ei ollut tähän palaan ensimmäinen laatuaan, kun juuri selailin vähän aikaa sitten synnyinmaisemiini sijoittuvan Siilasvuon teoksen Talvisota Kuhmon rintamalla. Lisäksi Tervon Troikka, jonka luin kahteen kertaan melkein peräjälkeen, on myös aihepiiriltään varsin sotaisa. Mutta Huovinen on terävän pirullinen ja palauttaa maanpinnalle näissä sotilasasioissakin, jos alkaa realiteetit kadota. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Vanhan tutun Punikki ja lahtari tunnistin ennen lukeneeni.

Joku saattaa ehkä kokea uskoaan loukatun mutta silloin pitää kysyä mihin hän uskoo. Sotaan? Lopun asiallisessa sotakirjallisuutta käsittelevässä artikkelissa Huovinen listaa hyvänä pitämiään romaaneja mutta herrasmiehenä ei ryhdy nimeltä repostelemaan heikompia tuotteita.

Lisäyksenä vielä edelliseen sotakirjaluetteloon. Minulla on samaan aikaan kesken hieman hitaammassa luvussa Panu Rajalan Mika Waltari -elämäkerta Unio Mystica. Siinä käydään 1930-luvulla depattia armeijasta. Toisella puolella on jätkien ja mosurien edustaja Pentti Haanpää Kentällä ja kasarmillaan, toisella taas upseerit ja herraspojat mm. Olavi Paavolainen ja Mika Waltari, Waltari teoksellaan Siellä missä miehiä tehdään. Waltarihan oli juuri mennyt naimisiin upseerin tyttären kanssa ja oli itsekin upseerikoulussa, joka tosin jäi kesken auto-onnettomuudessa loukkaantumisen vuoksi. Myöhemmin Waltari kirjoitteli reippaita sotilashenkisiä seikkailukertomuksia mm. Armas J. Pullan kanssa salanimellä Kapteeni Leo Raivio. Waltarin "sotilasura" huipentui sodanaikaiseen propagandatoimintaan, johon hän Neljässä päivänlaskussa viittaa näin: "Harjoitettuani olosuhteiden pakosta useita vuosia naulakauppiaan ammattia ja valmistettuani lukuisia ja erikokoisia nauloja eri tarkoituksia varten, myös ruumisarkun nauloja..."

Mutta se Waltarista, Huovisesta tässä nyt on puhe. Tätä Huovisen tyyliä ilkikurisesti esittää sotaan liittyvät asiat niin koruttoman mielettöminä kuin ne ovat, minä nimitän huumoriksi. Ei se ole sellaista hekoheko-vitsihuumoria, vaan absurdiuden tunnetta joka syntyy mielettömyyden näkemisestä.

Kesällä Hannu Taanila pyrki provokatiivisesti ja Huovista arvostaen osoittamaan, ettei Huovinen ole humoristi vaan vakavasti otettava kirjailija. Mielestäni nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta onnistui Taanila minut provosoimaan väittämään vastaan, vaikken vakavasti ottaen hetkeäkään uskonut häntä niin yksinkertaiseksi, että siinä olisi olisi ollut esitettynä Taanilan huumorikäsitys. Hän provosoi ja tietoisesti provosoiduin, koska minulle huumori on erittäin vakava asia.

Lopuksi: mistä tiedämme että vitsi on ymmärretty? Naurusta. Nauru ilmaisee vitsin syvimmän, todellisen, ymmärtämisen. Syvempi ymmärtäminen on syvempää kuin vitsin tekninen ymmärtäminen tai vitsin juonitason ymmärtäminen. Tässä vitsi rinnastuu taiteeseen, ymmärtämistä ei voi mitata. Tai jos voi, niin ainoastaan naurulla.

Nyt tämä lipsahti huumorista vitsiin, miksihän? No, huumori, vitsi ja nauru, niillä on jotain yhteistä. Kukahan se oli, joka määritteli vitsin novelliksi, jossa on alussa sytytyslanka ja lopussa räjähdys? Loppuräjähdykseen sopinee päättää sota-aiheisen kirjan tarkastelu.

--- 2005 ---

Erkki Kuhmon Kamarimusiikissa

Kuhmon Kamarimusiikki on heinäkuun kahdella viimeisellä viikolla. Tänä vuonna keskeinen säveltäjä oli joku Luigi Boccherini ja jousisoitantoa kävimme kuulemassa. Sen jälkeen alkoi Boccherinin nimi kuulostaa tutummalta ja se putkahti sieltä täältä esiin.
Vuosi tai kaksi sitten sain isäni houkuteltua mukaan poikkeukselliseen konserttimatkaan, kun Kamarimusiikki järjesti Metsähallituksen sponsoroimana retken Huovisnäreikköön. Matkalla juteltiin sinisiä ja luettiin otteita Veikko Huovisen teksteistä. Käytiin kartan kanssa läpi Havukka-ahon ajattelijaa ja Konstan reittiä "lisenssien" kanssa Lentualta Kontiomäkeen rautatieasemalle. Kyseiset seudut olivat tuttuja metsänhoitaja Huovisille. Huovinen on jossain kirjoituksessan ihmetellyt, että "Kuhmossa, jossa on syöty pettuleipää, soitetaan nyt kamarimusiikkia niin, että kikkelit tärisee." (Vapaasti muisteltu)
Huovinen on tärkeä kirjailija. Ennen tuota metsämatkaa luin Havukka-ahoa kesäyössä ja kirja oli reissussa mukanani. Näreikössä syötiin rönttösiä ja piirakoita ennen kuin ajeltiin Jauhovaaran kämpälle perukkakonserttiin. Jauhovaaralla kasvaa monenlaisia Pohjois-Amerikan ja Siperian havupuita, joita entinen metsänhoitaja on sinne joskus istuttanut.
Melkein itse kirjailijamestarinkin näin, olimme samassa paikassa Jauhovaaran pirtissä konsertissa, eri päivinä vain. Konserttimatkan suuren suosion vuoksi en saanut enää lippuja ensimmäiseen tilaisuuteen, vaan vasta toiseen sessioon. En siis pyytänyt Veikolta omistuskirjoitusta.
Kuhmossa on kamarimusiikkifestarien yhteydessä useampia ERKin eli Elävien Runoilijoiden Klubin tapahtumia. Yleensä ne ovat Salakamarissa, vanhassa liiterissä, puolenyön tuntumassa ja siellä on runoilijoita lukemassa omia runojaan sekä tilanteeseen valikoituja musiikkiesityksiä.
Yöllisten tapahtumien tunnelma on jännä. Yöllisessä kirkkokonsertissa, urkua ja virsilaulua, oli pari kesää sitten mukava käydä säveltä kuulemassa. Olisin toivonut, että kirkon valot olisi sammutettu Bach-hevirevittelyn ajaksi. Jälkiosuudessa oli kirkkolaulua ja siihen nukahdin. Oli jo aika.

...

Veikko Huovinen, Lampaansyöjät

Tulipa eräänä päivänä työpaikan kahvipöydässä puheeksi sellainen ruokalaji kuin rosvonpaisti. Ja mistä tuli: Aleksiksen veljesten ensimmäisen kuvatun kolttosen myötä, kun pojat, kuusi heitä vasta silloin oli touhussa mukana, kävivät Männistön muorin kanan munia salavihkaa itselleen omimassa ja nuotiolla niitä kypsensivät. No siitä keskustelimme, että mihin pojat käärivät ne munat ja pitihän asia illalla kotona tarkistaa: "ryysyihin". Ruokakeskustelu laajeni tästä pikkurosvojen paistista isompaan. Pari kertaa olemme itsekin tehneet rosvonpaistia vuosina 1995 ja 1996, mukaeltu versio, ei nahkoineen karvoineen ja muutakin lihaa kuin lammasta. Hyvin onnistui. Lampaansyöjät lukukokemuksena on jostain 1970-luvun alkupuolelta.

Siispä sen jälkeen kun "ryysyt" oli tarkastettu Seitsemästä Veljeksestä, ja helppohan ne oli tarkastaa, kun aivan ensimmäisessä luvussa esitellään, muuten olisi saattanut Lampaansyöjät jäädä odottamaan, mutta pian siirryin ruoka-aiheesta toiseen: Kivestä Huoviseen.

Ei Lampaansyöjät ole pelkästään keittokirja - se on koirasihmiselle mitä sopivin seikkailu-, filosofian- ja elämänohjekirja. Sepe ja Valtteri liikkuvat ympäriinsä suomalaisella laatuautolla, jota hienokseltaan kehutaan. Tulee mieleen Marko Tapion välityönään vääntämä Saabin sponsoroima dekkari Enkeli lensi ohitse, jossa kehua oli riittävästi siihen, että kirjailija sai oman ysivitosen. Ja tulee mieleen saabisti Petteri, jolla on navetassaan reilut puolenkymmentä Saabia, ei uusia vaan sopivia vuosikertoja. Tämä on on-the-road –tarinaa suomalaisittain; Sepe ja Valtteri, joista toinen ohimennen sanoen on tieteen poikamies, tekevät ajallisesti rajatut ja hallitut vataset arkisivistyksestä.

Lampaansyönti väheni perheessämme puolenkymmentä vuotta sitten, kun hankimme parina kesänä lemmikeiksi karitsat, leasinglampaat. Rosvonpaistia ei enää tehty. Muutaman kesäviikon ajan lasten hoidossa oli lampaita, välillä aitauksessa, välillä vapaana. Muuten mukavia, mutta papanoita alkoi olla joka puolella. Viimeinen pisara rajoittamattomalle vapaudelle oli, kun saunoessa määkivä lauma kokoontui takkahuoneeseen. Äänestä ei aina osannut arvata, oliko siellä lapset, lampaat vai molemmat. Kyllä ne lampaat olisivat lopulta kiivenneet lauteillekin.

Syksyn lähestyessä palautimme lampaat laumaansa Iiriksen silmien alle. Pääsiäisen lampaanpaistista en ole tinkinyt, mutta moneen kertaan on vielä pöydässäkin varmistettu, että se on uusiseelantilaista.

Sepe ja Valtteri? Viini on valittu erityisesti lampaan kanssa nautittavaksi.

Väistämättä näen Sepen ja Valtterin hahmoissa Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen, vaikken enää muistakaan kumpi oli kumpi. Koirasihmiset puhuvat koirasihmisten asioista huovismaisen hartaasti ja lopulta kiltisti. Ase ja nopea auto loivat jännitystä nuoreen oikeastaan mitäänymmärtämättömään koiraspoikaan kirjan ilmestymisaikoihin, sillä olihan se silloin luettava. Jos ei koskaan lukisi sellaista mitä ei ymmärrä, eihän sitä mitään oppisi ymmärtämään. On pakko mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, että se alue laajenisi. Eikä tämä lopu koskaan. No koiraspoikaa hihitytti ne asiat, jotka ovat tietenkin vakavia. Mainittakoon, että kirjassa tehdään rosvonpaistia ja lammasta syödään kylliksi.

Lampaansyöjät oli parempi kuin muistin tai arvasinkaan.