Paul Austerin kirjan 4321 koko on jo oma haasteensa. Niin pituus kuin painokin. Kun Helsingin kirjastot olivat koronaviruksen vuoksi sulkeutumassa (emmekä vielä tiedä miten pitkäksi aikaa), kävin tankkaamassa karanteenilukemista ja näin vapaana tämän teoksen, joka on jo kauan kiihottanut mieltäni, mutta joka on sen koon vuoksi tuntunut lähes mahdottomalta urakalta, ainakin sallitun laina-ajan puitteissa.
Austerin tekstiä olen aina lukenut ihastuneena, ja kun tämä tuorein ilmestyi ja julkaistiin suomeksi kolmisen vuotta sitten, se on kiinnostanut siitä lähtien. Kirjailija vieraili Suomessa ja presidentti Niinistö Auster-fanina haastatteli häntä kirjakaupan tilaisuudessa. Muistelen, että Saulilla 4321 oli luvussa mutta hän ei ainakaan haastatteluun mennessä ollut sitä ehtinyt kokonaan lukea. Eikä ihme, kun romaani sisältää neljä rinnakkaisromaania ja kokonaisuudella on pituutta reilusti yli tuhat sivua. Massiivinen tehtävä siis oman toinen ohella.
Otan kirjan alusta lainauksen, joka sopii motivaattoriksi nykyiseenkin tilanteeseemme. Rose, josta tulee äiti päähenkilöllemme Archie Fergusonille, joutuu vaikean raskauden vuoksi "kotikaranteeniin". Sisar Mildred motivoi Rosea käyttämään aikansa hyödyllisesti. Tämä muuttaa Rosen maailman ja tekee kärsimysajasta suuren seikkailun.
- "Et voi jököttää koko päivää kotona, kuunnella radiota ja katsella hölynpölyä televisiosta. Mikset kerrankin panisi aivojasi töihin ja korjaisi laiminlyöntejäsi."
- "Laiminlyöntejäni?"
- "Et ehkä itse hoksannut, mutta lääkäri antoi sinulle hienon lahjan. Hän teki sinusta vangin, ja vangeilla on jotain mitä muilla ei ole: aikaa. Heillä on sitä loputtomasti. Lue kirjoja, Rose. Ryhdy sivistämään itseäsi. Nyt sinulla on siihen tilaisuus."
Sopii meillekin. Roselle Mildredin apu tuli lukulistan muodossa.
Kirja ei ole raskas kuin painoltaan. Fergusonin tarinaan tempautuu helposti mukaan jo ennen kuin Ferguson on syntynytkään. Lukumatkan edetessä lukujen vaihtuessa täytyy aina hieman skarpata, että sijoittuu oikean Fergusonin elämään. Yllättävän helposti nämä neljä Fergusonia oppii kuitenkin erottamaan toisistaan ja elämään oikean päähenkilön mukana. Luonnollisesti kaikille tuttuja elementtejä on mukana kaikissa vaihtoehtoisissa kertomuksissa, rakkauksia ja kuolemia. Ja välillä kirjassa on tyhjiä lukuja.
Kirjallisuuden harrastajalle tässä mukavasti name droppingia, kirjaluetteloita niistä kirjoista jotka ehdottomasti on luettava, että voisi kutsua itseään kirjallisuuden harrastajaksi. Toki päähenkilöiden kohdalla kysymys on enemmänkin kirjallisuudesta ammattina kuin kirjallisuuden harrastamisesta.
Kirjaa lukiessa on väistämättä googlattava kirjailijan itsensä elämää ja mielessä käy luonnollisesti se, kuinka paljon Ferguson on Auster. Ja kuka näistä Fergusoneista. Sinänsä tarpeetonta avainromaanin avainhakua, mutta hyväksyn itselleni tämän heikkouden.
Kennedyjen kuolemat, Vietnamin sota, yliopistolla tapahtuneet levottomuudet ja monet muut tapahtumat ovat taustalla nuoren Fergusonin opiskeluvuosissa, pojan varttumisessa, rakkauksissa ja seksissä, omien vahvuuksien löytämisessä jne. Kymmenen vuotta kirjailijaa ja Fergusonia nuorempana sijoitin aikaan itseni, ja muistelin miten sen ajan koin ihan toisaalla. Meillä kävi Amerikan vieraita ja muistan, että perheen poika muuttanut Kanadaan, ettei joutuisi Vietnamiin. Muistan, kun ollessani 10-vuotias, radiossa tuli uutisia opiskelijalevottomuuksista ja ajattelin että minäkin, sitten kun minusta tulee opiskelija, joudun osallistumaan noihin levottomuuksiin. Lapsuusmuistojen putkahtaessa mieleen tajusin vasta nyt kunnolla kuinka iso juttu Vietnam oli.
Edward Lorenzin kuvaama perhosefektihän tässä on teemana, ihmiselämään sovellettuna, se kuinka pienen pieni muutos lähtötilanteessa muuttaa täysin myöhemmän asetelman. Hyvin pienistä asioista on kiinni, että oma elämämme tällä hetkellä on sellaista kuin se on. Tai ettei ole kokonaan olematta.
Ei vaatinut suurta ponnistusta lukea kirja kymmenessä päivässä. Malttamattomana odotin aina seuraavaa tilaisuutta tarttua Fergusonin elämään ja lukea siitä luvun tai kaksi. Näissä tiiliskivissä on puolensa - kun on kerran tutustunut esiteltyyn maailmaan, siinä voi samalla vaivalla viihtyä pitempäänkin ennen kuin joutuu opettemaan taas seuraavan todellisuuden.
