Juha Siitosen Laupeudentyö on massiivisen vaikuttava esikoiskirja. Oikeastaan se on kolmekin kirjaa. Ensimmäistä osaa lukiessani mieleen tulivat vahvasti amerikkalaiset kirjailijat Jonathan Franzen, Paul Auster tai Ian McEwan (paitsi että hän ei ole amerikkalainen), ja heidän laajat elämänmittaiset minä ja perhe -romaaninsa. Tunnelma oli niin vahva, että välillä mietin, kuka romaanin on suomentanut, kunnes muistan, että tämähän on suomalainen romaani. En nyt kuitenkaan vielä nosta Laupeudentyötä aivan Austerin rinnalle, vaikka se pitikin minut otteessaan kannesta kanteen.
Toisessa osassa miljöö vaihtuu ja väistämättä mietin taas, kuinka kirjailija on hankkinut sotilaskokemuksensa, kunnes muistan että tämähän on suomalainen romaani. Se tuppaa välillä unohtumaan. Tarinan sisältö järkyttää, vaikka muistaakin, että tämähän on suomalainen romaani.
Ehkä sotilasuran jälkitrauma ei tekstistä riittävästi välity, vaikka ei sen olemassaoloa lukija epäilekään. Ehkä vika onkin minussa, ehkä etäännytän ahdistavuuden, kenties itsesuojelun vuoksi. Tunteettomuutta en tunnusta. Mitenkähän muut lukijat tämän kokevat, en ole tästä kirjasta päässyt vielä kenenkään kanssa keskustelemaan. Ehkä kyse onkin siitä, että kun päähenkilö on aktiivinen määrätietoinen toimija, lukijana koen, että hän hallitsee elämänsä kaikin tavoin muutenkin. Ajatukseni pomppaavat muistelemaan Sinuhen masennuskautta Kreetalla hänen menetettyään Mineansa, sen kuvausta, ja vaikka sen sen lukemisesta on kymmeniä vuosia, muistelen että uskottavasti olin mukana Sinuhen masennuksessa. Nyt minulle jää päähenkilön posttraumaattinen stressi jotenkin ulkokohtaiseksi. Ehkä vertailu on kohtuuton, etenkin kun aikaa näiden lukutapahtumien välillä yhtä paljon kuin nuorukaisella ja eläkeläisellä on ikäeroa.
Kolmannessa kirjassa siirrytään taas aivan erilaiseen maailmaan, omalla tavallaan organisoituneeseen kodittomien yhteisöön. Taas muistutin itselleni, että tämä on suomalainen romaani. Päähenkilöllä on jotain yhtäläisyyttä Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvasta tutussa Jim Jarmushin elokuvassa The Dead Don't Die metsässä samoilevan ja kiikarilla sivilisaatiota tiirailevan elämäntapa-asunnottoman pääsivuhenkilön kanssa, vaikkakaan ei ulkomuoto vaan kritiikki elämänmuotoamme kohtaan.
Väistämätön loppuratkaisu, johon kirja ei vielä aivan lopu, on selvä, mutta miten se loppu tulee, ei välttämättä ole niin selvää. Ja meneekö överiksi. Ilmastohuolen ja huolen maapallon tulevaisuudesta koin hieman irralliseksi romaanin ytimestä, vaikka se juoneen kytkeytyykin. Päähenkilön motiivit tai motiivittomuus jättää kysymyksen siitä, onko kysymys ilmastosta välittämisestä vai siitä ettei niin sanotulla normaalielämällä ole väliä.
Ensimmäinen ja viimeinen lause sulkevat ympyrän.
Tämä olisi hyvä kandidaatti esikoiskirjapalkintokisaan.
Kansi on varsin osuva.
Odotan innolla tekijän seuraavaa romaania.
