Richard Dawkins, Jumalharha

Vastapainona - oikeastaan täydennyksenä - vuoden takaiselle Jumala/uskonto-teemalle. Sain lainaksi vain lyhyeksi aikaa, joten ehdin lukea vain puolet.
Herkullista väittelymateriaalia.

Leffoja lentomatkalla: Vihan hedelmät ja The Invasion

John Steinbeckin vaikutttavuus ja vaikutus minuun muutama vuosikymmen sitten oli merkittävä. Vihan heldelmät kirjana ehkä tärkein. vrt. Väinö Linnan Pohjantähti.
Pitkällä lentomatkalla tuli siis koneen valikoimista ja pakkohan se oli katsoa.

Toinen leffa joka tuli yllättäen ja tilaamatta, The Invasion. En pitänyt kovin merkittävänä, ajankulukkeena vain, vaikka lukemalla olisi sekin mennyt paremmmin... Mutta tämän asetelma on sama kuin kaukaisen klassikon, varsin tuntemattoman, Varastettuja ihmisiä...

Antti Tuuri, Suuri asejuna Pietarista

Antti Tuuriin on nyt tullut tartuttua useamminkin. "Juhlavuoden" teemaa en tajunnutkaan, mutta sisällissodan alkamisesta tulee aivan kohta kuluneeksi 90 vuotta. Historioitsijat kaiketi pitävät termiä "sisällissota" parhaana...
Rahjan veljekset Eino ja Jukka kuskaavat Leninin lahjaa Tampereelle. Tarina on kerrottu Einon suulla.
Punaisen armeijan sodanjohdon amatöörimäisyys tassäkin korostuu.

Hannu Väisänen, Vanikan palat

Lapsuutta viipalekuvauksella.

Riikka Pulkkinen, Raja

Riikka Pulkkinen on nuori tyttö (siis alle kolmenkympin) jonka päähenkilöinä on monenikäisiä...

Harri Nykänen, Valhe

Nykäsen Raidit olen innolla lukenut kaikki ja joitakin muitakin. Nyt käsiin sattui tuore kirja, joka ei kuulu mihinkään sarjaan. Takakannen teksti houkutteli ja tartuin kirjaan. Luin rivin, luin kaksi... Mies ryhtyy äitinsä kuoltua selvittämään sukunsa salaisuutta. Jännitys tiivistyi ja yöllä oli pakko lopettaa vaikka tuskin viidennestä oli jäljellä, kello kävi. Yöllä kirja oli unissakin ja luin sen sitten huomenissa loppuun. Katkopaikka olikin dramaturgisesti kohdallaan, sillä asiat alkoivat selvitä päivänvalossa. Todella tiiviisti otteessaanpitävää tekstiä. Ehkä loppuratkaisussa oli jotakin pientä kauneusvirhettä, niin että jää pelkäksi kympiksi, en anna kymppi plussaa.
Mutta kerronpa pikkaisen tutkimuksistani kirjan sisällöstä, toivottavasti en paljasta liikaa juonesta. Lue varovaisesti.
Ensimmäinen ote kirjasta:

-Otetaanko muuton kunniaksi? kysyin ja nostin korkaamatonta viskipulloa.
-Mikä ettei.
Hain lasit, kylmää vettä ja jääpaloja.
Kahden tunnin kuluttua viskipullo oli huvennut puoleen.

Sitten myöhemmin mentiin Eliteen. Tätä ennen oltiin käyty Hertsikan Alkossa: " Sen jälkeen kävimme vielä Herttoniemen Alkossa ostamassa perusvalikoiman viinaksia: viskiä, konjakkia, giniä, vodkaa ja muutaman oluen.

Toinen ote:

Korkkaan kahdeksantoista vuotta vanhan viskin ... Voimakas savun maku.... Maistelin itsekin juomaa. En ollut suuri viskin ystävä, mutta sen maistelussa oli jotain kodikasta. Mieleen piirtyi kuva pipopäisestä ja ahavoituneesta kalastajasta, joka oli ollut koko päivän merellä ja lämmitteli avotakan eteen nostetussa nojatuolissa viskiä maistellen. Ja ikkunaa piiskasi kylmä syyssade.

Kolmas ote:

Viskin savunmaku poltti karvaana suussani, mutta kaadoin vielä lasillisen. Ei jäitä, ei vettä, vain raakaa viskiä.

Tässä asia alkavat jo olla kohdallaan. Mietitään vielä sanan "raakaa" vivahteita, pitäsikö sitä harkita? No, kokonaisuutena viskikehitys on on oikeansuuntaista.

Päätelmäni: Viski on kirjailijalle tärkeä juoma, päinvastoin kuin päähenkilölle. Kirjassa esiintyy kaksi eri viskipulloa jotka korkataan. Suhde viskiin syvenee tarinan edetessä. Juuri viski on se juoma, jota tarjotaan alussa mainitun listan kaikista vaihtoehdoista. Tärkeä sivuhenkilö brassailee viskitietämyksellään, esitetään kaunis mielikuva viskistä, lähes muumipappamainen. Päähenkilön viskinjuontitaito kehittyy romaanin aikana.

Kokonaisuutena Valhe piti erittäin voimakkaasti otteessaan. Tässä suhteessa voisin verrata tätä Jan Guilloun kirjaan Pahuus.

Ilkka Remes, Hermes

Välipalana lukaisin Ilkka Remeksen lastenkirjan Hermes (tämä teksti kirjoitettu edelleen Entisten nuorten sävellahjaa toisella silmällä kuunnellen). Sain Hermeksen isänpäivälahjaksi, kun isät ilmeisesti saavat Ilkka Remestä isänpäivälahjaksi ja minä en tähän päivään mennessä ole saanut, nyt oli aika korjata puute. Hermes on tosin Remeksen lastenkirjasarjaa, mutta en minäkään isoa eroa huomannut muussa, paitsi ruumiiden määrässä. Siinäkö on lasten- ja aikuistenkirjan ero? Tietokilpailukysymyksissä opin eron joulunaikana, kun pelasimme kokoperheen Trivial Pursuitia. Lasten kysymyksissä kysyttiin minusta suhteettoman paljon eri tv-sarjoihin liittyviä kysymyksiä, joihin emme juurikaan osanneet vastata. Minusta alkoi tuntua, että kysymysten laatija oli jotenkin erehtynyt, tai sitten lapset ovat toisaalla toisenlaisia. Mutta ainakaan niin ei saisi erehtyä että pitäisi lapsi-sanan synonyymina sanaa tyhmä. No, tämä nyt on taas turhaa jurputusta tyhjänpäiväisiä tv-ohjelmia ja niiden ylitarjontaa vastaan. Toissapäivän uutisissa taisi olla jotain entisen varapresidentin, presedenttiehdokkaan ja nykyisen nobelilla palkitun ympäristöaktivistin uudesta kirjasta, jossa hän toivoo internetin pelastavat maailman - tai ainakin ameriikan - tv:n tyhmistävältä vaikutukselta. Näin ainakin jos uutisointiin on uskomista, Goren kirja The Assault on Reason ruotii USA:n demokratiaa:
"Kansan poliittinen passivoituminen on antanut tilaa George Bushin kaltaiselle valtapoliitikolle. Rappion perussyy on viihteeksi taantunut televisio, joka näivettää poliittisen keskustelun. Median pitäisi olla demokratian vahtikoira, jonka edessä vallankäyttäjät vapisevat. Mutta kuka pelkää televisiota, jossa American Idol ja murhauutiset vuorottelevat?" (-Matti P. Pulkkisen kolumni Micropc.net'ssä.)
Minulle televisionvastustajana tuollainen argumentointi sopii hyvin (ei pidä tuosta vetää johtopäätöstä, että en katselisi televisiota liikaakin). Mutta palatakseni Remeksen Hermekseen, kirja oli varsin toimiva jännäri ja ajankuluke. Mitään sen suurempaa antia en siitä saanut, mutta luulen että Remeksellä samoin kuin Isomäellä on oma poliittinen sanomansa jännityksen tuottamisen lisäksi. Isomäellä se on ilmastonmuutoksen vastaisuus kuten aiemmin totesin, Remeksellä se tuntuu olevan Natoon liittyminen. Jännityksen tuottamisen lisäksi se ikäänkuin hyppää esiin "piilomainontana", tai lopulta suoraan sanottuna. Jännityksessä Venäjä ja venäläiset ovat aika luonnollinen komponentti ja tätä esim. loppuvuodesta lukemani Matti Rönkän Viktor Kärppä -kirjat käyttävät. Nyt kahdessa viimeksi lukemassani Ilkka Remes -kirjassa Natoon liittymisen tarve tuodaan sangen suoraan esille. Nuoruuteni nuortenkirjoista muistan aatteellisuuden keskeisenä asana joitakin jännityskirjoja, mustavalkoasettelut ja oikealla puolella taistelemisen itsestääänselvyyden. Kevyeen viihtejännitykseen manipulointi ei minusta sovi niin kuin se saattaa sopia johonkin todellista tunnepaloa sisältävään teokseen. Tai ainakin sen viihteessä huomaa liian helposti manipuloinniksi. Tietenkin teoksen vakavuusasteesta voidaan olla montaa mieltä ja jos sattuisin olemaan sitä mieltä, että meidän pitäisi nopsaan mennä mukaan Natoon, saattaisin pitääkin Remeksen teosta voimallisena pamflettina.
Entisten nuorten sävellahja loppui jo. Lienee aika minunkin lopettaa. Mutta jotakin lupausta tulevasta: kesken on Kari Enquist Valo ja varjo, esseitä ja kuuntelussa on mm. Melkein vieraissa, Leevi and the Leavingsin lauluja jälkeenjääneiden esittäminä. En tarkoita henkisesti.
Rauhaa, veli, rauhaa, sisko.

Elokuvia: Ingmar Bergman, Petro Almodóvar, Woody Allen

Ingmar Bergman, Seitsemäs sinetti
Tähän väliin mainitsen pari elokuvaa, jotka on mainittava. Torstai-iltana 3.1 telkkarista tuli Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti. Minusta tuli Bergman-fani joskus 1980-luvun jälkipuoliskolla kun telkusta tuli, olikohan se perjantai-iltaisin Bergmanin leffoja säännöllisesti. Jollakin hypnoottisella tavalla ne imaisevat mukaansa, ja sen jälkeen olen aina katsellut Bergmanin tuotantoa, milloin on kohdalle sattunut. Myöhemmin tulivat palkitut Fannit ja Alexanderit ja mm. Goda viljan - hyvä tahto. Melkein loppuunsa saakka Bergman jatkoi tuotantoaan. Mutta nytpä onkin jo korjattava virhe, Goda viljan ei ole Bergmanin ohjaus, vaikka jotenkin se liittyy häneen, ainakin tunnelmaltaan. Asia on tarkistettava.
Mainostin tekstarilla shakkimestari Rainelle Seitsemää sinettiä shakkielokuvaksi, mutta siirrot laudalla jäävät siinä hieman epäselviksi. Tyypillistä Bergmanille on taiteilijaseurueen matkaaminen, niin tässäkin. En voi vastustaa kiusausta sanoa tätä vanhaa iskulausetta "elämä on matka". Sori, Vesa ;-) Bergmanilla se on vielä ilveilijäseurueen matka. Tässä symboliikka on varsin suoraa ja ritarin ahdistus kuoleman edessä vain kasvaa, kun personoitunut kuolemakaan ei tiedä tarkemmin siitä minne hän asiakkaansa vie.

Pedro Almodovar, Huono kasvatus
Toinen mainittava on Pedro Almodovarin Huono kasvatus seuraavana iltana. Tekijänsä parhaaksi kehuttu leffa ei minua tällä kertaa puhutellut niin vahvasti kuin Almodovarin leffat yleensä. Enkä laita syyksi mitään homofobiaakaan, ei vain puhutellut, vaikka toimikin hyvin ja mukaansatempaavan viihdyttävästi - ei väärä sana, poistetaan sana viihdyttävä. Mutta Almodovar on niitä ohjaajia, jotka saavat katsojan uppoutumaan elokuvansa maailmaan.

Woody Allen, Cassandra's Dream
Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Woody Allenin edellisen brittikuvan, Match Point. Nyt saimme lapsilta joululahjaksi leffaliput ja mukana pari lehtileikettä, joista valitsimme Woodyn. Tämäkin on brittileffa, joten neuroottista sanailua Manhattanilla on turha odottaa, eikä Woodya itseään näy. Täddä on jännitystä Match Point -teemalla, asetelma on sama, aiheena keinot yhteiskunnallisen nousun mahdollistamiseksi. Match Pointista haluaisin kirjoittaa enemmänkin (ja olen toisaalla kirjoittanutkin, mutten julkaissut), sen verran hätkähdyttävä, jopa järkyttävä elokuva se oli. Eräs tärkeä teema siinä oli sattuman osuus.
Mutta nyt tähän Cassandraan. Päähenkilö on veljekset. Jännitys tiivistyy ja toinen veljeksistä on se heikompi lenkki tiellä jolta ei ole paluuta. Syketasoni kävi korkealla ja elokuva toimi. Minulle se kuitenkaan yltänyt jo sata kertaa mainitsemani Match Pointin tasolle.

Antti Tuuri, Kylmien kyytimies

Toinenkin kirja loppui tammikuun ensimmäisenä päivänä (kirjoitan tätäkin lauantaina 5.1). Minulla oli lukemisen tai oikeastaan kuuntelun alla äänikirja, Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Joululomamatkalla kuuntelin autossa ensimmäisen CD:n kuudesta, mutta sen jälkeen muu perhe käytti veto-oikeuttaan ja loppumatkan kuuntelimme joululauluja, tip-tap-tipe-tipe-tap. Oikeasti varsin kelvollista acapella-musisointia a la Rajaton etc. Kylmien kyytimiehenä on Jussi Ketola, johon tutustuin viime marraskuussa New Yorkissa. Jussi Ketola oli rakentamassa pilvenpiirtäjiä Antti Tuurin edellisessä Äitin suku -sarjaan kuuluvassa teoksessa Taivaanraapijat. Otin kirjan New Yorkin matkalle matkalukemiseksi, se kun täytti sopivasti kriteerit ja olikin tavattoman kiinnostava sen vuoksi, että matkallani näin niitä taloja, joita Jussi kerto sata vuotta sitten olleensa rakentamassa. Muuten olen lukenut kirjasta arviointeja, joissa moititaan jännitteen ja kertomuksen kaaren puutetta ja tämä varmastikin pitää paikkansa, mutta minua se ei haitannut sillä kirja kiinnosti jo edellämainitusta syystä. No, matkakirjaksi tämä ei riittänyt sillä luin sen melkein kokonaan jo menomatkalla koneessa sen jälkeen kun matkakumppanini väsähti ja veti unta palloon. Loppumatkaksi oli onneksi muutakin lukemista, sillä satunnaisgeneraattorilla valittu Bob Dylan, Muistelmat Osa I sijoittuu suurelta osin myös New Yorkiin. Mutta Jussi Ketolaan. Kylmien kyytimies on nimensä veroinen. Jussi Ketola, joka on työväenmiehiä, pakotetaan mukaan sotatöihin vuonna 1918. Valkoinen nauha hihassa hän on mukana Tampereella, mutta Jussin sotatyö on hieman erilaista kuin yleensä sotakirjoissa kuvataan. Tätä voisi jo sanoa sodanvastaiseksi romaaniksi ilman venkoilua. Jussin taustoja tuntee tarkemmin Taivaanraapijoiden pohjalta, mutta vinkkejä siitä minkä sortin sosialisti Jussi kenties on annetaan toki tässäkin. Aatetaustassa on nimiä kuten Matti Kurikka tai Pekka Ervast. Kurikka oli ns. utiopistisosialisti, joka oli perustamassa Kandaan Sointula-nimistä yhteisöä ja Ervast teosofi. Tälta pohjalta Jussin suhtautuminen asetöihin on ymmärrettävä.
Aika tylsää ja likaista työtä Tuuri tässä kuvaa, mutta tarinassa on muutama jännityksen paikka ja lukijalle jää jotain hieman hampaankoloon erästä varavääpeliä vastaan.
Joulun jälkeen kuuntelin sitten Kylmien kyytimiestä loppuun, kuulokkeilla, etten häiritse muita. Juoksulenkeillä ja muuten vain. Tuurin tapa kertoa Jussin tarinaa panee aluksi - tarkoitan osaltani Taivaanraapijaa - epäilemään, onko päähenkilö hengenlahjoiltaan täysi, mutta vain aluksi. Tunnustan, että olen lukenut Tuuria suhteellisen vähän , enkä nyt pitkään aikaan muuta kuin tätä Äitini suku -sarjaa, joten en tiedä kuuluko tämän ymmärtäminen tuurinlukutaitoon. Ytimekkään nasevat toteamukset ovat välillä varsin herkullisia. Merkillepantavaa on Jussin lämmin suhtautuminen eläimiin ja varsinkun 1918 Tampereella ihmiset ovat sitä mitä ovat, on se ymmärrettävää. Samoinhan esim. Linnan Tuntemattomassa Korpela, joka ärisee kaikille ympärillään, kohtelee hevosta, luontokappaletta, lempeästi.
Väistämättä jää odottamaan jatkoa Jussin tarinalle, sen verran läheiseksi mies on tullut.

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa

Minusta ei näytä olevan blokkaajaksi, ainakin päätellen siitä, että perustin tämän palstan kolmannesvuosi sitten, enkä sen jälkeen ole tänne mitään kirjoittanut. Mutta jospa nyt kokeilisin päivittää tänne kommentteja tai ainakin listausta lukemistani kirjoista nyt alkanee vuonna 2008. Myös muut kulttuurin tuotteet, esim. elokuvat voisi olla mukava kirjata ylös. Katsotaan, tuleeko tavaksi.

Nyt on lauantai ja loppiaisaatto. Radiosta tulee juuri Entisten nuorten sävellahja, joka pyrkii herättämään nostalgisia muistoja, ainakin alkuperäisen Nuorten sävellahjan muisteleminen herättää niitä. Ensimmäisenä levynä tuli Rubertesin Sugar baby love ja muistoja siihen toki liittyy, mutta ei mitään eksaktia vaan yleisempää ajankuvaa. Kuunnellaan mitä muuta sieltä tulee. Kirjasin toisaalle jo joitakin omia muistoja tuosta ohjelmasta.

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Mennäkseni kirjoihin: aloitin vuoden lukemalla loppuun Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Varsin kelvollinen jännityskirja vaikkapa Ilkka Remes -sarjassa, parhaasta päästä. Mieluummin ehkä luen Isomäen opettavaista ilmastomuutoksenvastaista (vrt. kaikki sodanvastaiset sotakirjat aina Tuntemattomasta alkaen, siis jos sodan realistinen kuvaaminen on sodanvastaista, koska siinä näyttäytyy sodan mielettömyys, niin nimittäkäämme kaikkia kunnun rakkausromaaneja rakkaudenvastaisiksi samasta syystä - muutenhan ne eivät ole "kunnon" rakkausromaaneja) - taisin hieman harhautua ajatusretkilleni - seikkailukirjaa, kuin Remeksen tai Taavi Soininvaaran vastaavia romaaneja. "Oikeaksi kirjailijaksi" en vielä Isomäkeä tämän kokemuksen perusteella nimitä, sillä henkilöt jäävät Sarasvatin hiekassa sen verran vieraiksi ja kaavamaisiksi, ettei heihin oikein samaistu. Rakastaako Risto heitä tarpeeksi, enemmän intohimoa tähän puoleen, kirjan asiapuoli on kunnossa.
Lopussa kerrotaan www-sivun osoite, siellä voi käytä allekirjoittamassa vetoomuksen ilmastonmuutoksen aiheuttamien riskien pienentämiseksi. Nämä riskit on kirjassa uskottavasti kuvattu, käykää katsomassa jos ette vielä tiedä (www.hyokyaalto.org).