Kirjan suomenkielinen nimi viehättää: loppupään vokaaleja, lyhyitä sanoja, tumma tunnelma. Gå inte ensam ut i natten. Taitaa siinä olla jotain rytmiä ruottiksikin. Tuohan sopisi vaikka biisin nimeksi.
Minä luin nyt sitten ensimmäisen Westöni. En minä mitenkään tarkoituksella ole häntä boikotoinut: on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa. Nyt vain kävi niin, että luin alun ja toisenkin alun enkä pitänyt jostakin. Olin lukenut melkein puoliväliin ja jokin vaivasi koko ajan. Tarina kyllä kulki, joten mietin onko se kieli. Onko vika kirjailijassa vai käännöksessä? Vai onko vika lukijassa? Olin löytävinäni vuorosanoista falskiutta, pienissä asioista puutteita. Tässä vaiheessa lukemiseen tuli lyhyt tauko. Se tauko tuli juuri oikeaan aikaan.
Ja sitten kirjan tarinassa hypätään 70-luvun alkuun. Kertoja kertoo nyt omasta elämästään. Muutaman sivun jälkeen on tarinan koukussa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ahmin kirjan loppuun, hätkähdän yllättäviä käänteitä. Melkein kyynelehdin (mies ei itke, eikä ainakaan tunnusta). Olen kääntänyt takin.
Luulen ymmärtäväni mistä alun nihkeä asenteeni johtui. Se pitää varmistaa lukemalla uudestaan. Kyllä, tämä kirja pitää ymmärtää myös rakenteeltaan. Minun nyt kertakaikkiaan vain pitää lukea muutamat kirjat kahteen, jopa kolmeen kertaan peräjälkeen, että asiat avautuisivat. Muuten tulee tuhlattua niin paljon.
Ei minun kannata tässä kirjaa sen enempää repostella. Se, joka on sen lukenut, tietää sen rakenteen, kirjan kirjassa, ja sille joka ei vielä tätä ole lukenut, pitää jättää oman löytämisen ilo ilman ennakkopaljastuksia. Tämä oli ensimmäinen Westöni, vaan pitänee seuraavaksi tarkistaa Missä kuljimme kerran.
