Jaan Kross, Wikmanin pojat

Pitkästä aikaa luin poikakirjan, vaikka "poikakirja" on hyvin suppea luonnehdinta. Nautin kovasti lukukokemuksestani lukiolaispoikien seurassa. Mieleeni tuli vuosikymmenten takaiset lukukokemukset mm. Jennings-kirjojen parissa. Toki silloin liikuttiin eri ympäristössä, brittiläisessä sisäoppilaituksessa, ja eri ikäisten poikien parissa. Wikmanin pojat ovat aikuisuuteen astuvia abiturientteja Virossa hieman ennen toista maailmansotaa, ja se tässä kirja eroaa noista aeimmista poikakirjatunnelmista. Pojat ovat sivistyneitä nostalgisen herkistävällä tavalla, mutta silti poikia kujeineen.

Viimeiset luvut kertovat sen muutoksen - sen minkä me maailmanhistoriasta tiedämme Virolle tapahtuneen - tälle Wikmanin pojiksi kutsutulle joukolle keskeiseksi henkilöksi tulleen Jaakin näkökulmasta. Ja se muutos (pitäisi oikeastaan käyttää monikkomuotoa) vuodesta 1938 vuoteen 1943 on käsittämättömän suuri, varsinkin kun on oppinut henkilökohtaisesti tuntemaan nämä pojat, ja joitakin tyttöjä siinä sivussa. 

Henkilökohtaisen kautta avautuu Viron suuri tragedia näiden viimeisten lukujen aikana. Kirjailija itse kuvaa loppulukua näin: Kahdeskymmenesseitsemäs luku, joka tavallaan ei tarinaan enää kuulukaan, mutta toisaalta kuuluu siihen vielä erottamattomammin kuin monet muut luvut. Laittamattomasti sanottu. Mutta ei tämä ollut vielä viimeinen luku...