Juha Siitonen, Laupeudentyö

Juha Siitosen Laupeudentyö on massiivisen vaikuttava esikoiskirja. Oikeastaan se on kolmekin kirjaa. Ensimmäistä osaa lukiessani mieleen tulivat vahvasti amerikkalaiset kirjailijat Jonathan Franzen, Paul Auster tai Ian McEwan (paitsi että hän ei ole amerikkalainen), ja heidän laajat elämänmittaiset minä ja perhe -romaaninsa. Tunnelma oli niin vahva, että välillä mietin, kuka romaanin on suomentanut, kunnes muistan, että tämähän on suomalainen romaani. En nyt kuitenkaan vielä nosta Laupeudentyötä aivan Austerin rinnalle, vaikka se pitikin minut otteessaan kannesta kanteen. 

Toisessa osassa miljöö vaihtuu ja väistämättä mietin taas, kuinka kirjailija on hankkinut sotilaskokemuksensa, kunnes muistan että tämähän on suomalainen romaani. Se tuppaa välillä unohtumaan. Tarinan sisältö järkyttää, vaikka muistaakin, että tämähän on suomalainen romaani.

Ehkä sotilasuran jälkitrauma ei tekstistä riittävästi välity, vaikka ei sen olemassaoloa lukija epäilekään. Ehkä vika onkin minussa, ehkä etäännytän ahdistavuuden, kenties itsesuojelun vuoksi. Tunteettomuutta en tunnusta. Mitenkähän muut lukijat tämän kokevat, en ole tästä kirjasta päässyt vielä kenenkään kanssa keskustelemaan. Ehkä kyse onkin siitä, että kun päähenkilö on aktiivinen määrätietoinen toimija, lukijana koen, että hän hallitsee elämänsä kaikin tavoin muutenkin. Ajatukseni pomppaavat muistelemaan Sinuhen masennuskautta Kreetalla hänen menetettyään Mineansa, sen kuvausta, ja vaikka sen sen lukemisesta on kymmeniä vuosia, muistelen että uskottavasti olin mukana Sinuhen masennuksessa. Nyt minulle jää päähenkilön posttraumaattinen stressi jotenkin ulkokohtaiseksi. Ehkä vertailu on kohtuuton, etenkin kun aikaa näiden lukutapahtumien välillä yhtä paljon kuin nuorukaisella ja eläkeläisellä on ikäeroa.

Kolmannessa kirjassa siirrytään taas aivan erilaiseen maailmaan, omalla tavallaan organisoituneeseen kodittomien yhteisöön. Taas muistutin itselleni, että tämä on suomalainen romaani. Päähenkilöllä on jotain yhtäläisyyttä Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvasta tutussa Jim Jarmushin elokuvassa The Dead Don't Die metsässä samoilevan ja kiikarilla sivilisaatiota tiirailevan elämäntapa-asunnottoman pääsivuhenkilön kanssa, vaikkakaan ei ulkomuoto vaan kritiikki elämänmuotoamme kohtaan.

Väistämätön loppuratkaisu, johon kirja ei vielä aivan lopu, on selvä, mutta miten se loppu tulee, ei välttämättä ole niin selvää. Ja meneekö överiksi. Ilmastohuolen ja huolen maapallon tulevaisuudesta koin hieman irralliseksi romaanin ytimestä, vaikka se juoneen kytkeytyykin. Päähenkilön motiivit tai motiivittomuus jättää kysymyksen siitä, onko kysymys ilmastosta välittämisestä vai siitä ettei niin sanotulla normaalielämällä ole väliä.

Ensimmäinen ja viimeinen lause sulkevat ympyrän.

Tämä olisi hyvä kandidaatti esikoiskirjapalkintokisaan. 

Kansi on varsin osuva.

Odotan innolla tekijän seuraavaa romaania.

Jaan Kross, Wikmanin pojat

Pitkästä aikaa luin poikakirjan, vaikka "poikakirja" on hyvin suppea luonnehdinta. Nautin kovasti lukukokemuksestani lukiolaispoikien seurassa. Mieleeni tuli vuosikymmenten takaiset lukukokemukset mm. Jennings-kirjojen parissa. Toki silloin liikuttiin eri ympäristössä, brittiläisessä sisäoppilaituksessa, ja eri ikäisten poikien parissa. Wikmanin pojat ovat aikuisuuteen astuvia abiturientteja Virossa hieman ennen toista maailmansotaa, ja se tässä kirja eroaa noista aeimmista poikakirjatunnelmista. Pojat ovat sivistyneitä nostalgisen herkistävällä tavalla, mutta silti poikia kujeineen.

Viimeiset luvut kertovat sen muutoksen - sen minkä me maailmanhistoriasta tiedämme Virolle tapahtuneen - tälle Wikmanin pojiksi kutsutulle joukolle keskeiseksi henkilöksi tulleen Jaakin näkökulmasta. Ja se muutos (pitäisi oikeastaan käyttää monikkomuotoa) vuodesta 1938 vuoteen 1943 on käsittämättömän suuri, varsinkin kun on oppinut henkilökohtaisesti tuntemaan nämä pojat, ja joitakin tyttöjä siinä sivussa. 

Henkilökohtaisen kautta avautuu Viron suuri tragedia näiden viimeisten lukujen aikana. Kirjailija itse kuvaa loppulukua näin: Kahdeskymmenesseitsemäs luku, joka tavallaan ei tarinaan enää kuulukaan, mutta toisaalta kuuluu siihen vielä erottamattomammin kuin monet muut luvut. Laittamattomasti sanottu. Mutta ei tämä ollut vielä viimeinen luku...

Paul Auster, 4321

Paul Austerin kirjan 4321 koko on jo oma haasteensa. Niin pituus kuin painokin. Kun Helsingin kirjastot olivat koronaviruksen vuoksi sulkeutumassa (emmekä vielä tiedä miten pitkäksi aikaa), kävin tankkaamassa karanteenilukemista ja näin vapaana tämän teoksen, joka on jo kauan kiihottanut mieltäni, mutta joka on sen koon vuoksi tuntunut lähes mahdottomalta urakalta, ainakin sallitun laina-ajan puitteissa.

Austerin tekstiä olen aina lukenut ihastuneena, ja kun tämä tuorein ilmestyi ja julkaistiin suomeksi kolmisen vuotta sitten, se on kiinnostanut siitä lähtien. Kirjailija vieraili Suomessa ja presidentti Niinistö Auster-fanina haastatteli häntä kirjakaupan tilaisuudessa. Muistelen, että Saulilla 4321 oli luvussa mutta hän ei ainakaan haastatteluun mennessä ollut sitä ehtinyt kokonaan lukea. Eikä ihme, kun romaani sisältää neljä rinnakkaisromaania ja kokonaisuudella on pituutta reilusti yli tuhat sivua. Massiivinen tehtävä siis oman toinen ohella.

Otan kirjan alusta lainauksen, joka sopii motivaattoriksi nykyiseenkin tilanteeseemme. Rose, josta tulee äiti päähenkilöllemme Archie Fergusonille, joutuu vaikean raskauden vuoksi "kotikaranteeniin". Sisar Mildred motivoi Rosea käyttämään aikansa hyödyllisesti. Tämä muuttaa Rosen maailman ja tekee kärsimysajasta suuren seikkailun.

- "Et voi jököttää koko päivää kotona, kuunnella radiota ja katsella hölynpölyä televisiosta. Mikset kerrankin panisi aivojasi töihin ja korjaisi laiminlyöntejäsi."

- "Laiminlyöntejäni?"

- "Et ehkä itse hoksannut, mutta lääkäri antoi sinulle hienon lahjan. Hän teki sinusta vangin, ja vangeilla on jotain mitä muilla ei ole: aikaa. Heillä on sitä loputtomasti. Lue kirjoja, Rose. Ryhdy sivistämään itseäsi. Nyt sinulla on siihen tilaisuus."

Sopii meillekin. Roselle Mildredin apu tuli lukulistan muodossa.

Kirja ei ole raskas kuin painoltaan. Fergusonin tarinaan tempautuu helposti mukaan jo ennen kuin Ferguson on syntynytkään. Lukumatkan edetessä lukujen vaihtuessa täytyy aina hieman skarpata, että sijoittuu oikean Fergusonin elämään. Yllättävän helposti nämä neljä Fergusonia oppii kuitenkin erottamaan toisistaan ja elämään oikean päähenkilön mukana. Luonnollisesti kaikille tuttuja elementtejä on mukana kaikissa vaihtoehtoisissa kertomuksissa, rakkauksia ja kuolemia. Ja välillä kirjassa on tyhjiä lukuja.

Kirjallisuuden harrastajalle tässä mukavasti name droppingia, kirjaluetteloita niistä kirjoista jotka ehdottomasti on luettava, että voisi kutsua itseään kirjallisuuden harrastajaksi. Toki päähenkilöiden kohdalla kysymys on enemmänkin kirjallisuudesta ammattina kuin kirjallisuuden harrastamisesta.

Kirjaa lukiessa on väistämättä googlattava kirjailijan itsensä elämää ja mielessä käy luonnollisesti se, kuinka paljon Ferguson on Auster. Ja kuka näistä Fergusoneista. Sinänsä tarpeetonta avainromaanin avainhakua, mutta hyväksyn itselleni tämän heikkouden.

Kennedyjen kuolemat, Vietnamin sota, yliopistolla tapahtuneet levottomuudet ja monet muut tapahtumat ovat taustalla nuoren Fergusonin opiskeluvuosissa, pojan varttumisessa, rakkauksissa ja seksissä, omien vahvuuksien löytämisessä jne. Kymmenen vuotta kirjailijaa ja Fergusonia nuorempana sijoitin aikaan itseni, ja muistelin miten sen ajan koin ihan toisaalla. Meillä kävi Amerikan vieraita ja muistan, että perheen poika muuttanut Kanadaan, ettei joutuisi Vietnamiin. Muistan, kun ollessani 10-vuotias, radiossa tuli uutisia opiskelijalevottomuuksista ja ajattelin että minäkin, sitten kun minusta tulee opiskelija, joudun osallistumaan noihin levottomuuksiin. Lapsuusmuistojen putkahtaessa mieleen tajusin vasta nyt kunnolla kuinka iso juttu Vietnam oli.

Edward Lorenzin kuvaama perhosefektihän tässä on teemana, ihmiselämään sovellettuna, se kuinka pienen pieni muutos lähtötilanteessa muuttaa täysin myöhemmän asetelman. Hyvin pienistä asioista on kiinni, että oma elämämme tällä hetkellä on sellaista kuin se on. Tai ettei ole kokonaan olematta.

Ei vaatinut suurta ponnistusta lukea kirja kymmenessä päivässä. Malttamattomana odotin aina seuraavaa tilaisuutta tarttua Fergusonin elämään ja lukea siitä luvun tai kaksi. Näissä tiiliskivissä on puolensa - kun on kerran tutustunut esiteltyyn maailmaan, siinä voi samalla vaivalla viihtyä pitempäänkin ennen kuin joutuu opettemaan taas seuraavan todellisuuden.

Stephen King, 22.11.63

En ole aiemmin lukenut Stephen Kingiä, mutta kun jokin aika sitten kirjastossa kouraan sattui tämä nyt uudelleen ajankohtaiseksi tullut päivämäärä paksun kirjan kannessa, en malttanut päästää irti. Minulla oli päällä jonkinlainen reader's block, joten palautin lukemattomia lukemattomia kirjoja ja lievää ennakkoluuloa tuntien otin tämän tilalle.

Parisen vuotta sitten julkaistu kirja ahmaisi oitis mukaansa. Juonipaljastusta sen verran, että kuppilan komerosta avautuu madonreikä menneisyyteen ja päähenkilön missioksi tulee Kennedyn hengen pelastaminen. Kirjan nimi ytimekkäästi on tuo meidänkin kansakuntamme muistiin piirtynyt merkittävä päivämäärä. Nuoremmille lukijoille täsmennän, että kyse oli vanhemmasta veljestä John F:stä. Vanhemmat lukijat muistavat, että nuorempi veli Robert F. ammuttiin viisi vuotta myöhemmin hulluna vuotena 1968. Samana vuonna myös Martin Luther King murhattiin ja Prahassa oli kevät. Estämällä ensimmäisen tapahtuman voi muuttaa muutakin, jättää kenties henkiin Robertin ja Martinin, lämmittää sodan ja kylmentää kevään.

Ajassaliikkumisteema on aina yhtä lapsekkaan innostava ja katson mielelläni uudestaan ja uudestaan Paluu tulevaisuuteen -elokuvia, viehätyn Päiväni murmelina -leffan loputtomasta toistosta ja tulen katsomaan varmaan vielä monesti 12 apinaa -elokuvan. Puhumattakaan Vonnegutin Teurastamosta. Olen nähnyt ajassaliikkumisunia ja näin niitä myös tämän kirjan lukuprosessin aikana.

22.11.63 on kiehtova kirja ja muutti käsitystäni Kingistä. Se herätti positiivisia värinöitä jonkinlaisella vanhanaikaisuudellaan, eikä siellä juurikaan ollut pelkäämiäni omituisia yliluonnollisuuksia, jotka minussa, tieteisuskoon taipuvaisessa materialistissa herättävät väistämättä vastarintaa, vaikka yritän vastaanottaa viihteen sen omilla ehdoilla. Ehkä oli, mutta ei liikaa. Kyllä se pelkämäni pukinsorkka vilahteli, mutta sallittakoon lievä annostus. Romaanin päähenkilöön pystyi samaistumaan ja se monesti on välttämätön ehto kirjasta pitämiselle.

Missä olit kun Elvis kuoli? Entä missä kun Lennon ammuttiin? Kun Diana kuoli? Varhaisin ajassa tarkasti paikannettava lapsuusmuistoni on marraskuulta 1963. Äiti ilmestyi kamarin ovelle ja kertoi että Kennedy on ammuttu. Tajusin uutisen merkittävyyden kaikesta muusta paitsi uutisesta itsestään.

Muuttaminen on vaikeaa, etenkin menneisyyden muuttaminen. Tämän tulee päähenkilömme huomaamaan, vaikka hänellä uusaikalaisiinsa verrattuna onkin melkoinen määrä työkaluja käytettävissään. Kirjoittajan puolesta jännitin, kuinka hän selviää näinkin herkässä asiassa kuin ajassaliikkuminen. Uskottavuus menee helposti ainakin tosikoimpien lukijoiden silmissä, he tosin eivät tähän tartukaan. Ihmettelen itseänikin.

En pilaa tulevaa lukuelämystäsi kertomalla millainen maailma on nyt. En kerro kuinka jäljillä Warrenin komissio oli, enkä myöskään kerro mitä koulukirjavarastossa todella tapahtui. En kerro Lee Harvey Oswaldin perhe-elämästä enkä Jack Rubyn sairaudesta. Mutta lukemalla tämän kirjan voit muuttaa käsitystäsi menneisyydestä. Uskallatko tulla tähän tulevaisuuteen...

Toimiva viihdepläjäys.

Volter Kilpi, Saaristosarja: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle

Volter Kilven Alastalon salissa kannattaa lukea ainakin kymmenen vuoden välein. Eikä pelkästään Alastalon salissa vaan siihen perään myös Ylistalon tuvassa sekä koko Saaristosarja. Kierros ei ole kevyt, mutta minulle Volter Kilven Saaristosarja on kuitenkin luettavuudeltaan kevyttä viihdettä kun vertaan sitä James Joycen Ulyssekseen, joka myös oli tämän vuoden lukuohjelmassani. Volter Kilven vauhdissa - tai hitaudessa - sekä pysyin mukana että jaksoin pysytellä kärryillä, sen sijaan Leopold Bloomin seikkailuihin Dublinissa 16.6.1904 väsähdin useamman kerran.

Saaristosarjaan kuuluu Alastalon salissa -teoksen lisäksi kaksi muuta teosta: Pitäjän pienempia ja Kirkolle. Mutta montako itsenäistä teosta sarja sisältää? Alastalon salissa sisältää muusta sisällöstä riippumattoman ja siihen sisällöllisesti kuulumattoman esiluvun Kirkkomaa. Tarkasti ottaen Alastalon salissa on ilmestynyt kahtena teoksena: Alastalon salissa I ja Alastalon salissa II. Pitäjän pienempiä, alanimellä Saaristoväkeä arkisimmillaan, koostuu viidestä novellista, joista ensimmäinen ja laajin on Ylistalon tuvassa. Muita novelleja ovat Aurinkotytin tanssi, Kaaskerin Lundström, Merimiehen leski ja Jäällävaeltaja. Näiden novellien henkilöissä on runsaasti Alastalon salista tuttuja henkilöitä ja Ylistalon tuvassa -novellin tapahtuma-aika on pian Alastalon salissa -romaanin tapahtuma-ajan jälkeen. Kirkolle on oma itsenäinen romaaninsa, jossa myös on runsaasti viittauksia aiemmista teoksista tuttuihin henkilöihin. Tällä jaolla saamme Saaristo-sarjaan yhteensä kahdeksan teosta.

Tarkastellaan Saaristosarjaa kokonaisena Kilven luomana maailmana. Kokoa tällä maailmalla on ainakin 1609 sivun verran. Sivumäärä vaihtelee painoksien myötä, vanhemmissa Alastalon saleissa yli 900 sivua, minulla kädessäni olevassa painoksessa vuodelta 2000 sivuja 421+405, yhteensä 826. Pitäjän pienempiä (1978) on sivumäärässään 365, saman verran kuin vuodessa on päiviä. Kirkolle matkataan 440 sivun verran. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että saaristosarjassa on sivuja enemmän kuin mailissa on metrejä. Nyt olemme määritelleet tämän maailman koon ainakin yhdellä tavalla.

Seuraava sisältää pinnallisia juonipaljastuksia, jotka tuskin häiritsevät kenenkään tulevaa lukukokemusta. Alastalon salissa kertoo kapteenien ja isäntämiesten kokouksesta, jossa perustetaan kuljetusalan yritystä. Koko romaanin tapahtumat rajoittuvat kuuden tunnin sisälle. Henkilögalleriassa mielenkiintoisimmaksi nousee vastarannan kiiski ja kotiinvetäjä, helposti kuumeneva Pukkila, joka saattaa pystyä kaatamaan koko hankkeen jos haluaa. Ja saattaa halutakin. Alastalon Herman Mattsson on kutsunut kokouksen koolle ja valmistellut asian. Onnistuessaan hän on nouseva pitäjän mahtimiehistä kenties jopa suurimmaksi. Pukkila on hänen vastuksensa, mutta hänellä on monta vankkaa tukijaa. Pukkila tarvitaan silti mukaan suureen hankkeeseen. Vaikka kirjaa paljolti pidetään tylsänä ja juonettomana, minulle kirjassa on mitä jännittävin juoni: kuinka parkkisopimuksen teko etenee, mitä mutkia tulee vastaan ja miten niistä selvitään. Tapahtumat rajoittuvat kuuteen tuntiin, mutta sisäkertomuksissa seikkaillaan merillä vuosiakin. Alastalon salissa on jossain mielessä sarjan poikamaisin teos, huolettomin opus, jossa jossain mielessä pelataan ikäänkuin peliä - tämä siis verrattuna sarjan muiden teosten osin alakuloisiinkin mietteisiin tai elämänkulunkuvauksiin. En kuitenkaan missään mielessä halua vähätellä kirjan merkitystä tai elämänasennetta, sen fokus vain on hieman toisenlainen kuin sarjan muiden osien.

Ylistalon tuvassa tapahtumat sijoittuvat Alastalon parkkisopimuksen jälkeiseen päivään. Kun Alastalon salissa olivat pitäjän varakkaat, Ylistalon tuvassa lojuvat saamattomamman tuntuiset miehet, laiskuuteen taipuvainen isäntä ja talvikautta kortteeria pitävät merimiehet. Ylistalo on Alastalon näköetäisyydellä ja Alastalon salin tapahtumat samoin kuin Alastalon salin henkilöt saavat lisäselvitystä tässä kertomuksessa. Myös Pitäjän pienimpien muissa novelleissa seikkailee sivuhenkilöinä jo aiemmin tuttuja henkilöitä. Novelleissa tunnelma on elämän kiihkeimmästä menosta luopumisen ja pettymysten tuomaa alakuloa, Ylistalon tuvassa lisäksi väliin myös jopa farssimainen. Seuraavassa kuvaava näyte erään henkilön luonnehdinnasta: "Silloin oli Järvelin asettunut talvimieheksi Ylistaloon ja kun ei alkuvuosien talvijoutilaisuudessa viritetyistä naimakaupoistakaan naisväen nirponenäisyyden ja oman tihdin silmänlaadun vuoksi syntynyt todempaa sekä kun hän itsekin alkoi huomata olevansa valmiiksi veistetty mies, jonka veriä ei enää janottanut mikään elämän hiko, niin oli hän sahtautunut elämässään siihen, että hän suvet oli Alastalon prikissä tyvenenä timperinä ja talvipäivät nyt jo kymmenettä vuotta mittaili penkkejä Ylistalon tuvassa."

Kirkolle on kestoltaan yhden sunnuntaisuvisen kirkkoonmenomatkan pituinen. Edelliset opukset sijoittuivat syksyyn, tämä on juhannuskesäinen.  Tässä ei viitata parkkisopimukseen, vaan monet Alastalon salin miehistä taitavat olla parast'aikaa merimatkalla. Ei kirja ole pelkkää kävely- ja soutumatkan kuvausta, vaan monet ihmissuhdesolmut ja elämänkohtalot tulevat kerrotuksi samalla kun kirkkomatkalla satutaan muiden kanssa yksiin. Karuja ovat kohtalot Kilven kuvaamina. Vanha Agata vaeltaa yhdessä nuoren Siljan ja keski-ikäisen Miljan kanssa. Siljan vaikeudet ovat juuri näkyvilleen tulossa, Miljan ne ovat jo merkinneet. Lohtu tulee luopumisesta. "Agatha rakasti silminensä sekä Siljaa että Miljaa ja kaikkia ihmisiä niissä vaikeuksissa, joita hänellä ei enää ollut." Keskeinen henkilö kirkkomatkalla on nuori poika Albert, joka perheensä kanssa matkaa kirkkoon ja maissa käymässä oleva isäkin on pitkästä aikaa mukana. Taaskin tulee Albertista mieleen, että itse kirjailijako tässä on poikana. Ja pikkuveli "Väinö nyt, pikku-Väinö, tällä erällä oli nostettu isän käsivarrelle." Ja Väinön mietteitä: "Sielläkö Jumala asuu: hänellä on siellä kaunis talo, onko siellä taivas? Sinne minäkin menen, jos minä tulen kipeäksi ja minun tulee paha olla, sinne meni Hakalan Elsakin keväästi, eikä tule enää leikkimään minun kanssani...". "Albertin vavahti sydän, hän tiesi, että Väinö oli heikko ja sairasteli usein." Tässä vaiheessa matka on edennyt jo melkein perille, ensin on kävelty venerantaan, on soudettu - välillä jopa kilpaakin - ja ollaan kirkkomaalla kohta astumassa kirkkoon sisälle. On the road -romaani on lopuillaan.

Kierros on täyttymässä ja palaamme alkuun. Olen neuvonut Alastalo salissa -kirjaa lukemattomia hyppäämään reilusti esiluvun yli, jos koko lukeminen meinaa siihen tyssätä. Mutta nyt on aika lukea se, nyt kun koko kierros on tehty ja kolme paksua opusta tavattu. Nyt ollaan kirkkomaalla ja jatketaan siitä. Palaa lähtöruutuun: Alastalon salissa, esiluku Kirkkomaa, pieni näyte: "Yht'äkkiä huomaan istuvani oman, ammoin haudan poveen kätketyn pienen veljeni sammaltuneella, mullan umpeen painuneella paadella. Samassa viiltää rintaani vuosikymmenten takaa viisivuotiaan ensimmäinen pakahduttava tuskan kysymys  … korvissa vielä selittämättömänä kaikumassa kivikova sanoma, soperran elämäänjääneen hillitömässä kivussa ja tiedottomassa itsekkyydessä … 'Väinö, paha Väinö, mitä varten sinä kuolit, meiltä jäi niin monta leikkiä leikkimättä.' "

Tuon olin kirjoittanut muistiin jo edellisellä lukukierroksella ja samoista muistiinpanoista kaivan silloisia mietteitäni tästä tekstiosuudesta.

Toki tämä on yksi vain, yksi näistä monista, muistoista, jotka kertojalle, Kilvelle itselleen - otaksun nämä todellisen kirjailijan enkä minkään alter-egon, muistoiksi - tuolla kirkkomaalla heräävät, ja tyylilleen ominaisesti hän tällä kirkkomaalla käynnin aikana käy niin monen muiston myötä monessa muussa paikassa ja kohtalossa ihmetellen sitä, että hän itse on sitä vielä täällä ihmettelemässä. Ei ihmettele enää. Ei vaan kylläpäs ihmettelee kuitenkin, paljon pitempään kuin moni meistä muista vaikka alkoikin ihmettelynsä jo aikoja sitten. Ihmettelee niin kauan kuin sanat paperilla on luettavissa, niin kauan kuin uusia, niitä samoja vanhoja sanoja paineteen uusille papereille, niin kauan kuin niille sanoille on lukijoita. Niin kauan Kilpi meissä ihmettelee. Tyylilleen uskollisesti pieneltä näyttämöltä, tässä kirkkomaalta tai toisaalla iltapäiväisestä Alastalon salista, jossa neuvotellaan laivanvarustamisesta tai Kirkolle-teoksen sunnuntaiselta kirkkoon vievältä venematkalta, pienistä kulisseista, Kilpi laajentaa matkan pitkäksi, elämän mittaiseksi, suhteuttaen näin nämä tärkeät ponnistelut näyttämöllämme laajempiin kulisseihin näyttäen meille kuinka pientä kaikki on lopulta. Ahdistavan vapauttavaa tai vapauttavan ahdistavaa.

Volter Kilven lukuhistoriani alkaa vuodesta 1993. Alastalon salissa oli kirjallisuuden tuntijoiden arvovallalla valittu itsenäisyyden ajan parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Minä, joka pidin itseäni kovana lukumiehenä, olin hämmästynyt: kuka ihmeen Volter Kilpi? Haaste oli heitetty. Kesälukemistoksi sain ensimmäisen osan ja kohta toisenkin. Ensimmäiset pari sataa sivua olivat totuttelua, mutta sitten teksti vei mukanaan. Oheismateriaalina oli mm. Hannu Taanilan ohjelmat, joissa Alastaloa hehkutettiin eurooppalaisena romaanina. Kun vauhti oli päällä, luin samaan syssyyn koko Saaristosarjan. Tauti levisi lievästi myös lähiympäristöön. Myöhemmin Hesari viritteli lukupiiriä ja siinä sivussa kirja tuli uudelleen luetuksi. Innokas Volter Kilpi -harrastaja Toivo Iho analysoi Suomen Kuvalehdessä Alastalon salia ja kehitteli mielikuvitusta kiihottavia teorioita Kilven ja Kiven yhteyksistä. Siitä innostuneena kirjoittelimme vastineita ja pidimme 1990-luvun lopulla Toivo Iho -seminaaria Hotelli Oivassa. Nykyisellään keskustelukumppaninani on pääasiassa Pirjo Lyytikäisen Mielen meri, elämän pidot Volter Kilven Alastalon salissa. Hyvin harvan kanssa Volter Kilvestä voi pitempään ja vakavammin kasvotusten keskustella.

Toki on tunnustettava, että ylpeilen ja leuhkin näillä lukusuorituksillani, Kilpeä pidetään raskaslukuisena ja onhan se sitä paikoin. En itsekään aina tavaa kaikkia kohtia seikkaperäisesti vaan saatan loikata kappaleen yli, jos pitkästyttää. Lukee sen sitten tarkemmin seuraavalla kierroksella. Aurinkotytin tanssi ja runonomaiseen muotoon kirjoitetut osuudet Kirkolla-teoksessa olivat minulle tällaisia eniten keskittymiskykyä koettelevia osuuksia.

Miika Nousiainen, Maaninkavaara

Isä valmentaa tytärtään juoksijaksi. Traagisen hauskaa, mutta ei oikein uskaltanut nauraa, kun ei tiennyt mihin suuntaan lopulta mennään. Tai paremminkin, miten pahasti. Kyllä tämä on kaikkien kestävyysjuoksun harrastajien ehdottomasti luettava jo valmennusvinkkien kannalta. Opettavainen kirja, sillä virheistä oppii parhaiten ja tässä opetuksia riittää.

Kirjailija itsekin juoksee, joten luulisi hänen tietävän mistä kirjoittaa.

Kjell Westö, Älä käy yöhön yksin

Kirjan suomenkielinen nimi viehättää: loppupään vokaaleja, lyhyitä sanoja, tumma tunnelma. Gå inte ensam ut i natten. Taitaa siinä olla jotain rytmiä ruottiksikin. Tuohan sopisi vaikka biisin nimeksi.

Minä luin nyt sitten ensimmäisen Westöni. En minä mitenkään tarkoituksella ole häntä boikotoinut: on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa. Nyt vain kävi niin, että luin alun ja toisenkin alun enkä pitänyt jostakin. Olin lukenut melkein puoliväliin ja jokin vaivasi koko ajan. Tarina kyllä kulki, joten mietin onko se kieli. Onko vika kirjailijassa vai käännöksessä? Vai onko vika lukijassa? Olin löytävinäni vuorosanoista falskiutta, pienissä asioista puutteita. Tässä vaiheessa lukemiseen tuli lyhyt tauko. Se tauko tuli juuri oikeaan aikaan.

Ja sitten kirjan tarinassa hypätään 70-luvun alkuun. Kertoja kertoo nyt omasta elämästään. Muutaman sivun jälkeen on tarinan koukussa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ahmin kirjan loppuun, hätkähdän yllättäviä käänteitä. Melkein kyynelehdin (mies ei itke, eikä ainakaan tunnusta). Olen kääntänyt takin.

Luulen ymmärtäväni mistä alun nihkeä asenteeni johtui. Se pitää varmistaa lukemalla uudestaan. Kyllä, tämä kirja pitää ymmärtää myös rakenteeltaan. Minun nyt kertakaikkiaan vain pitää lukea muutamat kirjat kahteen, jopa kolmeen kertaan peräjälkeen, että asiat avautuisivat. Muuten tulee tuhlattua niin paljon.

Ei minun kannata tässä kirjaa sen enempää repostella. Se, joka on sen lukenut, tietää sen rakenteen, kirjan kirjassa, ja sille joka ei vielä tätä ole lukenut, pitää jättää oman löytämisen ilo ilman ennakkopaljastuksia. Tämä oli ensimmäinen Westöni, vaan pitänee seuraavaksi tarkistaa Missä kuljimme kerran.