Antti Tuuri, Kylmien kyytimies

Toinenkin kirja loppui tammikuun ensimmäisenä päivänä (kirjoitan tätäkin lauantaina 5.1). Minulla oli lukemisen tai oikeastaan kuuntelun alla äänikirja, Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Joululomamatkalla kuuntelin autossa ensimmäisen CD:n kuudesta, mutta sen jälkeen muu perhe käytti veto-oikeuttaan ja loppumatkan kuuntelimme joululauluja, tip-tap-tipe-tipe-tap. Oikeasti varsin kelvollista acapella-musisointia a la Rajaton etc. Kylmien kyytimiehenä on Jussi Ketola, johon tutustuin viime marraskuussa New Yorkissa. Jussi Ketola oli rakentamassa pilvenpiirtäjiä Antti Tuurin edellisessä Äitin suku -sarjaan kuuluvassa teoksessa Taivaanraapijat. Otin kirjan New Yorkin matkalle matkalukemiseksi, se kun täytti sopivasti kriteerit ja olikin tavattoman kiinnostava sen vuoksi, että matkallani näin niitä taloja, joita Jussi kerto sata vuotta sitten olleensa rakentamassa. Muuten olen lukenut kirjasta arviointeja, joissa moititaan jännitteen ja kertomuksen kaaren puutetta ja tämä varmastikin pitää paikkansa, mutta minua se ei haitannut sillä kirja kiinnosti jo edellämainitusta syystä. No, matkakirjaksi tämä ei riittänyt sillä luin sen melkein kokonaan jo menomatkalla koneessa sen jälkeen kun matkakumppanini väsähti ja veti unta palloon. Loppumatkaksi oli onneksi muutakin lukemista, sillä satunnaisgeneraattorilla valittu Bob Dylan, Muistelmat Osa I sijoittuu suurelta osin myös New Yorkiin. Mutta Jussi Ketolaan. Kylmien kyytimies on nimensä veroinen. Jussi Ketola, joka on työväenmiehiä, pakotetaan mukaan sotatöihin vuonna 1918. Valkoinen nauha hihassa hän on mukana Tampereella, mutta Jussin sotatyö on hieman erilaista kuin yleensä sotakirjoissa kuvataan. Tätä voisi jo sanoa sodanvastaiseksi romaaniksi ilman venkoilua. Jussin taustoja tuntee tarkemmin Taivaanraapijoiden pohjalta, mutta vinkkejä siitä minkä sortin sosialisti Jussi kenties on annetaan toki tässäkin. Aatetaustassa on nimiä kuten Matti Kurikka tai Pekka Ervast. Kurikka oli ns. utiopistisosialisti, joka oli perustamassa Kandaan Sointula-nimistä yhteisöä ja Ervast teosofi. Tälta pohjalta Jussin suhtautuminen asetöihin on ymmärrettävä.
Aika tylsää ja likaista työtä Tuuri tässä kuvaa, mutta tarinassa on muutama jännityksen paikka ja lukijalle jää jotain hieman hampaankoloon erästä varavääpeliä vastaan.
Joulun jälkeen kuuntelin sitten Kylmien kyytimiestä loppuun, kuulokkeilla, etten häiritse muita. Juoksulenkeillä ja muuten vain. Tuurin tapa kertoa Jussin tarinaa panee aluksi - tarkoitan osaltani Taivaanraapijaa - epäilemään, onko päähenkilö hengenlahjoiltaan täysi, mutta vain aluksi. Tunnustan, että olen lukenut Tuuria suhteellisen vähän , enkä nyt pitkään aikaan muuta kuin tätä Äitini suku -sarjaa, joten en tiedä kuuluko tämän ymmärtäminen tuurinlukutaitoon. Ytimekkään nasevat toteamukset ovat välillä varsin herkullisia. Merkillepantavaa on Jussin lämmin suhtautuminen eläimiin ja varsinkun 1918 Tampereella ihmiset ovat sitä mitä ovat, on se ymmärrettävää. Samoinhan esim. Linnan Tuntemattomassa Korpela, joka ärisee kaikille ympärillään, kohtelee hevosta, luontokappaletta, lempeästi.
Väistämättä jää odottamaan jatkoa Jussin tarinalle, sen verran läheiseksi mies on tullut.