Jussi Konttinen, Sankarimatkailijan Arkangeli

Tästä kirjasta riittää lukemista vielä seuraavallekin junamatkalle - joka alkaa aika pian!
Jälkikirjoitus: kirja palveli tehtävässään hyvin. Edellämainittu seuraava junamatka on dokumentoitu täällä: http://maratuunari.blogspot.com/2008/06/arkangelin-maraton.html

John Rawls, Kansojen oikeus

Junassa kertasin vanhan tuttavani uudempia ajatuksia.

HAAGASSA FUTAA

Pohjois-Haagan Urheilijat RY 50 vuotta 1957-2007
FC POHU:N JUHLAJULKAISU

Maineikas jalkapalloseura täytti viime vuonna 50 vuotta ja julkaisi historiikkinsa. Oma kytkökseni seuraan on hieman tuoreempi, mutta ikäni puolesta tunnen kohtalonyhteyttöä. Since 1957, me sportsterit. Tästä selviää mm. missä seurassa Cisse Häkkinen pelasi ja hieman Hurriganesin keikkakalenteria 70-luvulta.
Voiko juhannuspäivälle varata parempaa luettavaa...

Kurt Vonnegut, Maaton mies

Vanha tuttu, nyt jo vainaa, Vonnegut. Kurtin lyhyet erikoiset.
Sanoivan Vonnegutin huonontuneen, mutta vanhaa tuttua tyyliä se silti on, siis yhtä huonoa tai hyvää kuin aina ;-)
Vonnegut ottaa kantaa ja laukoo, ehkä juuri uutta "Niin se käy" -lausahdusta ei synny mutta monta hyvää kilpailijaa kyllä. Alex-sedän lausahdus esitellään jälleen, minulla oli se jo noin kymmenen vuotta sitten puhelimeni avaustekstinä: "Jos tämä ei ole mukavaa, niin mikä sitten on".
Otanpa muutamia sitaatteja, jotka selittävät tyylin: "Minusta romaanit, jotka jättävät teknologian pois, vääristelevät elämää yhtä paljon kuin viktoriaaninen kirjallisuus, jossa seksillä ei ollut mitään sijaa." Kenties tämä lämmittää insinöörin mieltä, mutta saa myös mietteliääksi. Tämä rinnastus.
"Ja minä toivon todella, että Amerikka keksisi pitemmällä aikavälillä jonkin keinon, jonka avulla kaikille kansalaisille voitaisiin tarjota suurperhe - mittava ihmisjoukko, jonka puoleen kääntyä silloin kun tulee avuntarvis." Hilary Clinton muotoili muistaakseni tämän ajatuksen lapsen kasvattamisesta: "siihen tarvitaan kylä".
Paljastuu merkittäviä asioita kuten, että Vonnegut oli saabisti, ja että Huckleberry Finn on maailman ensimmäinen koneella kirjoitettu romaani.
Isoon Kysymykseen "Mistä elämässä oikein on kyse?" yksi Vonnegutin seitsemästä lapsesta - osa kuolleen sisaren orpolapsia - vastaa: "Isä, olemme täällä jotta auttaisimme toisiamme selviämään tästä jutusta, mikä se mahtaa ollakin." Kyllä näissä lauseissa kuuluu vanhan ja raihnaisen Vonnegutin nahkojen sisältä sitä nuorta ja nuoruudesta tuttua Vonnegutia. Hän vain ottaa selkeämmin - vai huomaanko sen vain nyt selkeämmin - kantaa, eikä todellakaan edusta uskonnollista äärioikeistoa. Hautakirjoituksekseen Vonnegut haluaa - mikäli joskus sattuisi kuolemaan - tekstin "Ainoa todiste jonka tarvitsi jumalan olemassaolosta oli musiikki". Sattui, tiedämme sen nyt.
Tämä ehkä on paras, tosin jo Kissan kehdosta tuttu: "Yllättävät matkaehdotukset ovat Jumalan tanssitunteja." - Bokonon

Kimmo Taskinen, Korpin nenä

Tarinoita pohjolasta, kuvitettua Huovista, Haanpäätä, Kiantoa, Jari Tervoa ja muita klassikoita. Hienoa kuvitusta!

Viivi Hyvönen, Apina ja Uusikuu

Uuden ajan Raymond Chandleriä. Luin pätkissä ja keskityin huonosti, joten juoni jäi sekavaksi mutta tunnelma oli kuin Chandlerillä tai sitten Timo Mäkelän Kalliokadun bluesissa. Kaatopaikkaromantiikkaa. Ja ripaus Sofian maailmaa Haitekstillä höystettynä. Scifiksi tai muuksi fantasiaksi kai tämä luokitellaan.

Ilkka Malmberg, Tuntemattomat sotilaat

Toisen tai kolmannen kerran jo luin nämä henkilökuvaukset kun kirja sattui Kansallisteatterin esityksen jälkeen tuoreeltaan käteen. Malmberg vakuuttaa kirjoitti hän sitten seitsemästä veljeksestä tai mistä tahansa. Tuntematon syvenee ja tulee tutuksi.

Asko Sahlberg, Siunaus

Sahlberg ei päästä helpolla. Sivuja on alle 200 ja teksti on sujuvaa. Asia on rankkaa, rankkaa kuin kuoleman odotus.

Kristian Smeds, Tuntematon sotilas

Unohtuiko tuosta tekijälistasta Väinö Linna. Vai vihjaako arvostelija, että Tuntematon on muokattu tuntemattomaan kuntoon.
Kyseessä on Kristian Smedsin Väinö Linnan tekstistä ohjaama teknisesti erityistehostettu näytelmä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Mainitsen pari kolme teknistä erityistehostetta: pesukone, pesukone ja pesukone. Valkoiset pesukoneet olivat miehistöä ja väripyykkärit upseereita.
Mietiskelin aluksi muutamaan otteeseen kuinka paljon tästä saa irti sellainen katsoja, joka ei tunne kansalliseeppostamme. Lopuksi en sitä enää juurikaan miettinyt. Ja eepoksen tuntemiseen ei minusta riitä, että sen katsoo Laineen versiona kerran vuodessa, ei sekään että välillä katsoo Mollbergin version. Kyllä se pitää lukea niin, että muistaa keskeiset kohtaukset ulkoa ja kaikki keskeiset eivät ole elokuvaversioissa mukana.
No mutta asiaan. Loistava esitys. Tykkäsin, tykkäsin kovasti.
Jos yksityiskohtia pitää poimia niin Hauhia oli riemastuttava räppääjä. Perusjuju oli silti kohdallaan. Myös Rokan ja majurin Sarastien keskustelu sotilaallisen kurin merkityksestä sai uskottavan painotuksen. Ja Ladan moukarointi tunnistamattomaan kuntoon oli viehkeä kohtaus.
Jos Matti Vanhanen ja Ilkka Kanerva arvioivat esityksen huonoksi näkemättä sitä, se ei ole kovin poikkeuksellista. Takavuosina miljoonat muslimit arvioivat Salman Rushdien Saatanalliset säkeet huonoksi lukematta niitä. Sitäpaitsi vaikka Matti ja Ilkka olisivat nähneetkin esityksen, mitäs sitten. He ovat jo osoittaneet oman arvostelukyvyttömyytensä. Katsokaa vaikka iltapäivälehtiä. Ei tarvitse lukea, riittää kun katsoo kuvat. Heihin verrattuna Väyrynen onkin tosi mies, hän lukaisi Dostojevskinsa viikonlopun aikana.

No, esityshän on niin riemastuttava kuin tällainen tapposhow olla voi. Jos juonirakenne ja henkilöt eivät olleet tuttuja etukäteen tuskin ne ovat jälkikäteenkään. Mutta se ei haittaa. Vaikka tekee kipeää ei haittaa. Ihanaa, Leijonat, ihanaa.

J. K. Rowling, Harri Potter -romaanit 1-7

Taloudessamme on ollut itsestään selvää, että uusin Potter ostetaan heti kun se ilmestyy. Heti tarkoittaa yleensä sillä minuutilla kun sitä saa kaupasta. Tälla kertaa maltoimme odottaa kuitenkin aamuun asti. Kun sitten pääsi sattumaan sellainen vahinko, että kirjan ensisijainen haltija ei sitä välittömästi ehtinytkään lukemaan ja luin hänen puolestaan sata ja piikki ensimmäistä sivua, siis ohi esilukijan, aiheesta käytiin periaatteellinen keskustelu. Siis että onko reiluu hei. Joten ilmoitin, etten toki haluakaan vielä lukea tätä viimeisintä, kun en ole varma muistanko mitään edellisistäkään, aloitan alusta ja luen ne kaikki järjestyksessä. Lukekaa vain rauhassa kiireisemmät. Kotirauha palasi ja edessäni oli urakka, jonka kokonaispaksuudeksi laskin 4530 sivua.
Päätöksentekoa helpotti Hesarissa ollut Suvi Aholan kirja-arviointi Potter-sarjasta. Suvi Ahola luki Potterit 15 päivässä, siis 300 sivua päivässä. Julistin hänen innoittamanaan, että minä luen kirjat vappuun mennessä, tosin paljon hitaammalla nopeudella 100s/pv. Aloitin 13.3.2008.
Ensimmäinen kirja Viisasten kivi (335 sivua) oli luettu seuraavana päivänä 14.3. Aiemmin luin sen ääneen syystalvella 2001.
2. Salaisuuksien kammio (365 sivua) oli luettu 17.3
3. Azkabanin vanki (456 sivua) oli luettu 20.3
4. Liekehtivä pikari (768 sivua) oli luettu 23.3
5. Feeniksin kilta (1050 sivua) oli luettu 30.3
6. Puoliverinen prinssi (698 sivua) oli luettu 1.4
7. Kuoleman varjelukset (828 sivua) oli luettu 6.4
Eikös ollutkin mielenkiintoista seurata lukuprojektin etenemistä. Tuskin maltatte odottaa että pääsen kirjaamaan Marcel Proustin Kadonneen ajan etsimisiä... Projektiin meni siis 25 päivää, keskinopeus jonkin verran alle 200 sivua/pv. Väitän, että kannatti, vuoden taukojen aikana kun ehtii kaikenlaista keskeistä unohtua.

Varoitan että seuraavassa tekstissä saattaa esiintyä juonipaljastuksia.

Sopivasti tämäkin lukujakso sijoittui pääsiäisen aikaan, kuten vuosi aiemmin. Miksikö minä tämän nyt otan esiin? Palatkaamme tässä vuoden takaiseen kirjapäiväkirjaan:

14.4.2007

Juudaksen evankeliumi ponnahti näyttävästi esille juuri pääsiäisen alla. Näppärä mainoskampanja, sanoisin. Edellisen yhtä tehokkaan myyntikampanjan huipentuma oli vajaa kuukausi sitten, kun kuudennen Potterin suomennos tuli myyntiin. Kyseessähän on länsimaisen kulttuurin kaksi keskeisintä mytologiaa: Uusi Testamentti, jonka huipentuma pääsiäisdraama on ja Harri Potter, jonka tähänastinen huipentuma on se mitä Dumpledorelle tapahtui.

Juudaksen evankeliumi suomennettiin juuri, ja se sai valtavasti huomiota. Asiantuntijoille asia ei ole uusi, mutta minulle se on. Ja se on kutkuttavan jännittävä. Kun on mielensä päästänyt saastumaan tällä ajatuksella, siitä ei pääse eroon. Kun kiirastorstai-iltana katselin ja kuuntelin Matteus Passiota telkkarista, Kallion kirkosta, en päässyt eroon ajatuksesta, että kamoon, teillä on vanhentunutta tietoa. Ettekö ole kuulleet: Jeesus ja Juudas suunnittelivat tämän kimpassa.

Mielikuvitukseni laukkasi paljon pitemmällekin, kuin mikään teksti antoi oikeutta olettaa, mutta silmäni olivat auenneet, mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Tähän asti olin pitänyt Jesusta köyhänä runoilijana, jonka vastuulla ei ollut kaikki se, mitä seuraajat keksivät. Nyt aukeni salaliitto, jonka rinnalla Huovisen Veitikka-teoria jäi mitättömäksi. Siis todella: Hitlerin tempauksilla oli vaikutusta vain muutamaan sukupolveen - jo nyt pahimmat hörhöt, anteeksi tarkoitan tietysti skeptikot - pitävät Aatun puhdistuksia keksittynä juttuna, mutta mitä nämä kaksi Jiitä tekivät, sillä on ollut vaikutusta kahden tuhannen vuoden ajan meidän kulttuurissamme, kulttuurissamme jonka vaikutus maailmassa on koko ajan laajentunut. Hurja toteutus, joka perustui tarkkaan suunnitelmaan: siis jo ensimmäinen kärsimysnäytelmä oli näytelmä!

Niinpä minä nyt minä sitten jo arvaan Rowlingin seitsemännen teoksen nimen: Harri Potter ja Kalkaroksen evankeliumi.

Juonesta älkäämme puhuko enempää. Kirjan nimi ei sattunut oikein, enkä minä sitä sitä vakavasti uskonutkaan, Potter-sanastoon ei välttämättä sovi kristillinen terminologia. Haluan nostaa esiin muutamia niistä taioista, joita me jästitkin voimme käyttää:

1. Suklaasammakot auttavat monenlaiseen vaivaan, erityisesti mielenmasennukseen. Tämä lienee erityisesti jästinaisten keskuudessa tunnettu hoitokonsti. Laskettakoon joko luontais- tai lumehoidon lahkoon, kannattaa kuitenkin kokeilla, etenkin jos saatavissa 99% suklaata.
   
2. Suojelius (Odotum suojelius) on tärkeä ja vaativa loitsu , jolla suojaudutaan mm. ankeuttajia vastaan. Ankeuttajista kirjoitin jo aiemmin reilut viisi vuotta sitten. Ankeuttajien läsnäolo saa kaikki hyvät tunteet ja muistot häviävään. Onneksi on mahdollista käyttää suojelius-loitsua. Suojeliusta loihtiessa pitää ajatella jotakin onnellista hetkeä tai tapahtumaa. Tämä loitsu toimii jästimaailmassakin pienellä harjoittelulla varsin erinomaisesti.
3. Kodin suoja -loitsu. Täysi-ikäisyyteen asti Harri oli lomillaan suojassa "kotonaan", siis Dursleylla, vaikka olikin täällä huonommassa kuin lapsipuolen asemassa. Oleellista tässä taiassa on se, että lapselle huononkin kodin suoja on parempi kuin kotia ei ollenkaan.

Luulenpa että tässä on havaintoja tarpeeksi tällä erää. Saattaahan olla että aktiivinen etsijä löytää verkosta muitakin sivuja, jotka osaltaan saattavat tuoda lisävalaistusta Potter-maailmaan ja sen taikojen käyttökelpoisuuteen meidän jästien maailmassa. Ja lisäksi seikkailua, seikkailua ja seikkailua. Ja ystävyyttä. Opetus lienee että tärkeintä on rakkaus. All you need is love. Hyvä voittaa lopulta. Mutta ei ilmaiseksi.

Eräs tärkeä havainto vielä mainittakoon: Ron on pelastanut Harryn hengen.

"...Pelastit minun henkeni."
"Kuulostaa paljon hienommalta kuin totuus", Ron mumisi.
"Tällaiset jutut kuulostavat aina hienommilta kun ne kerrotaan", Harry sanoi.

Niinpä. Tässähän on sartrelainen oivallus. Seikkailua ei ole. Elokuva on elämää suurempaa. Miksikäs luulet minun kertovan juttuja reissuistani. Kysy Harrylta.

Milos Forman, Hair

Matteus-passio

Tuomiokirkossa

Ei maailma tähän kaadu

Elli lukee koulussa ja suositteli. Olen oppinut ottamaan lasteni suositukset tosissaan, se avartaa, kun muisti muuten huononee...

Hunter S. Thompson, Helvetin Enkelit

Tempauduin mukaan ja samaistuin - Hunter S. Thompsoniin. Gonzo!

Bear Heart, Äitini tuuli

Intiaanitietäjän elämä ja opetukset
Luonnollisia elämänviisauksia ja yliluonnollisia "poppamiesjuttuja" sisältävä kirja on sopivaa vastapainoa maalliselle realismille kuten aiemmin tutustumani ateisti Dawkins. Olen iloinen aina kun pystyn karistamaan yltäni totisen realismin viitan - mieluummin otan ylleni maagisen realismin a la Garcia-Margues. No realismiin on syytä palata aika ajoin että mystiikka säilyisi vaikuttavampana.
Mutta poimiakseni jotakin konkreettista intiaanitietäjän esityksestä mainitsen seremonian Pyhän Kansan Teltta, joka tunnetaan myös nimellä "hikimaja". Kyseessä on puhdistautumisseremonia, jossa kuumenneuja kiviä kannetaan telttaan, kiville kaadetaan vettä niin että syntyy höyryä ja lämmössä hikoillaan ruumiin myrkyt ulos. "Se on paikka, jossa puhutaan Luojan kanssa."
Hyvältä kuulostava idea. Tekisi mieleni kokeilla joskus tuollaista hikitelttaa. Vaikkapa lauantai-iltaisin.
Kun nuoremmalta polvelta kysyy onko saunaan menijöitä, saa joskus vastaukseksi, että kävin jo suihkussa. Siinä taas puhutaan toistemme sivu. Suihkussa pestään ruumis, saunassa puhdistuu sielu. Vähän sama kuin kaataisi kahviin maitoa vain jäähdyttääkseen sen, samalla muuttaa sen maun ei-kahviksi. No, tämä esimerkki ei ollut kovin onnistunut.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos heittää onnistuu heittämään ennekkoluulot mäkeen ennen lukemistaan.

Steven Hall, Haiteksti

Sarjassamme "Omituiset". Vaikuttavinta, hämmentävintä, yllättävintä mitä koskaan olen lukenut Suurten apinoiden, Kun aasintamma näki herran enkelin, Moskova-Petuskin ja parin muun opuksen kanssa. Käsitteellisten kalojen kanssa kamppailua.
Lainaus on valittu vain viehättävyytensä perusteella.

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, Eric. On niitä, jotka tajuavat oikopäätä että tarina suuresta vedenpaisumuksesta ja tarina Baabelin tornista ovat sama kertomus, ja sitten on niitä, jotka eivät tajua.

En ole varma tajusinko tuon oikopäätä, mutta tämä seuraava ei ole kirjasta:

On 10 tyyppiä ihmisiä, niitä jotka ymmärtävät binäärilukuja, ja niitä jotka eivät.

En ole varma kummasta lainauksesta pidän enemmän.
Miten tästä kirjasta voi tehdä elokuvan? Jaa, ehkä helpommin kuin arvaankaan, mutta mitä se tekee mielikuvitukselle.

Ilkka Remes, Pahan perimä

Ilkka Remes on kuin karkkipussi, kun sen saa käsiinsä, tulee se ahmittua melkein kerralla. Ravintoarvoltaankin sama. Ja viihdyttävyydeltään.
Remestä olen jo tälle vuodelle ruotinut tarpeeksi, mitään uutta sanottavaa tästä ei ole.

Kari Enqvist, Valo ja varjo

Enqvistin lyhyet jutustelut tempaavat mukaansa. Fyysikko jaksaa haastaa teologit usein, mutta ei se ole kuitenkaan se keskeinen viesti. Eihän?

Erkki Saarela, Perhoshiiruli

Erkki Saarelan monologiteatteria näin ensimmäisen kerran yli 25 vuotta sitten. Nyt Perhoshiirulin kaverina oli 1982 alkaneesta Mysteerio Buffon esityksistä tuttu Paavi Bonifacius. Äijä hallitsee ilmeensä, eleensä, äänensä, esiintymisensä, yleisönsä.

Heikki Turunen, Pohjoinen ulottuvuus

Aika hapokasta. Vaikein Turunen, joku sanoisi että huonoin. Pidättelemätöntä, hurjaa. Sen pahempi todellisuudelle...
Teloituskohtauksessa mennään lähes kansalaissodan tunnelmiin, muissa tapahtumissa Hurja joukko jää toiseksi, sanallisissa ryöpytyksissä ja lähimmäisenrakkaudessa Pulmuset tai Ettore Scolan Rumat, ilkeät ja likaiset kalpenevat..
Aika naturalistista.
...
Jälkikäteen mietin, että lähestyin kirjaa väärien odotusten vallassa, väärän tyylilajin vankina. Tästä pitäisi tehdä elokuva, mutta tällä kertaa ohjaajaksi emme valitsekaan Markku Pölöstä. Vaikka kyllä Pölönenkin moneen taipuu, esimerkkina Emmauksen tie. Avainkohtaukset olkoot - varokaa, sillä nyt tulee juonipaljastuksia - paitsi tietenkin eu-luvattomien lehmien ja lampaiden joukkoteurastus, myös Miman ja pastorin raaka "viimeinen suudelma" sekä tietenkin muutama jokseenkin luonnollinen vaikkakin dramaattinen kuolemantapauspari. Näiden varaan se on rakennettava ja muu olkoon vain tätä tukevaa täytettä. Ohjaajaksi harkitsin hetken Tarantinoa, mutta kenties Oliver Stone Natural Born Killers ansiollaan kuitenkin pääsisi ykköseksi. Urbaanimman version ohjaajaksi voisi harkita myös samanhenkisen leffan Baise-moi (suom. Pane mua) ohjaajia. Ehkä annamme homman Oliverille ja käytämme vanhaa tuttua elokuvan nimeä, tosin suomennettuna: Luomutappajat.

Richard Dawkins, Jumalharha

Vastapainona - oikeastaan täydennyksenä - vuoden takaiselle Jumala/uskonto-teemalle. Sain lainaksi vain lyhyeksi aikaa, joten ehdin lukea vain puolet.
Herkullista väittelymateriaalia.

Leffoja lentomatkalla: Vihan hedelmät ja The Invasion

John Steinbeckin vaikutttavuus ja vaikutus minuun muutama vuosikymmen sitten oli merkittävä. Vihan heldelmät kirjana ehkä tärkein. vrt. Väinö Linnan Pohjantähti.
Pitkällä lentomatkalla tuli siis koneen valikoimista ja pakkohan se oli katsoa.

Toinen leffa joka tuli yllättäen ja tilaamatta, The Invasion. En pitänyt kovin merkittävänä, ajankulukkeena vain, vaikka lukemalla olisi sekin mennyt paremmmin... Mutta tämän asetelma on sama kuin kaukaisen klassikon, varsin tuntemattoman, Varastettuja ihmisiä...

Antti Tuuri, Suuri asejuna Pietarista

Antti Tuuriin on nyt tullut tartuttua useamminkin. "Juhlavuoden" teemaa en tajunnutkaan, mutta sisällissodan alkamisesta tulee aivan kohta kuluneeksi 90 vuotta. Historioitsijat kaiketi pitävät termiä "sisällissota" parhaana...
Rahjan veljekset Eino ja Jukka kuskaavat Leninin lahjaa Tampereelle. Tarina on kerrottu Einon suulla.
Punaisen armeijan sodanjohdon amatöörimäisyys tassäkin korostuu.

Hannu Väisänen, Vanikan palat

Lapsuutta viipalekuvauksella.

Riikka Pulkkinen, Raja

Riikka Pulkkinen on nuori tyttö (siis alle kolmenkympin) jonka päähenkilöinä on monenikäisiä...

Harri Nykänen, Valhe

Nykäsen Raidit olen innolla lukenut kaikki ja joitakin muitakin. Nyt käsiin sattui tuore kirja, joka ei kuulu mihinkään sarjaan. Takakannen teksti houkutteli ja tartuin kirjaan. Luin rivin, luin kaksi... Mies ryhtyy äitinsä kuoltua selvittämään sukunsa salaisuutta. Jännitys tiivistyi ja yöllä oli pakko lopettaa vaikka tuskin viidennestä oli jäljellä, kello kävi. Yöllä kirja oli unissakin ja luin sen sitten huomenissa loppuun. Katkopaikka olikin dramaturgisesti kohdallaan, sillä asiat alkoivat selvitä päivänvalossa. Todella tiiviisti otteessaanpitävää tekstiä. Ehkä loppuratkaisussa oli jotakin pientä kauneusvirhettä, niin että jää pelkäksi kympiksi, en anna kymppi plussaa.
Mutta kerronpa pikkaisen tutkimuksistani kirjan sisällöstä, toivottavasti en paljasta liikaa juonesta. Lue varovaisesti.
Ensimmäinen ote kirjasta:

-Otetaanko muuton kunniaksi? kysyin ja nostin korkaamatonta viskipulloa.
-Mikä ettei.
Hain lasit, kylmää vettä ja jääpaloja.
Kahden tunnin kuluttua viskipullo oli huvennut puoleen.

Sitten myöhemmin mentiin Eliteen. Tätä ennen oltiin käyty Hertsikan Alkossa: " Sen jälkeen kävimme vielä Herttoniemen Alkossa ostamassa perusvalikoiman viinaksia: viskiä, konjakkia, giniä, vodkaa ja muutaman oluen.

Toinen ote:

Korkkaan kahdeksantoista vuotta vanhan viskin ... Voimakas savun maku.... Maistelin itsekin juomaa. En ollut suuri viskin ystävä, mutta sen maistelussa oli jotain kodikasta. Mieleen piirtyi kuva pipopäisestä ja ahavoituneesta kalastajasta, joka oli ollut koko päivän merellä ja lämmitteli avotakan eteen nostetussa nojatuolissa viskiä maistellen. Ja ikkunaa piiskasi kylmä syyssade.

Kolmas ote:

Viskin savunmaku poltti karvaana suussani, mutta kaadoin vielä lasillisen. Ei jäitä, ei vettä, vain raakaa viskiä.

Tässä asia alkavat jo olla kohdallaan. Mietitään vielä sanan "raakaa" vivahteita, pitäsikö sitä harkita? No, kokonaisuutena viskikehitys on on oikeansuuntaista.

Päätelmäni: Viski on kirjailijalle tärkeä juoma, päinvastoin kuin päähenkilölle. Kirjassa esiintyy kaksi eri viskipulloa jotka korkataan. Suhde viskiin syvenee tarinan edetessä. Juuri viski on se juoma, jota tarjotaan alussa mainitun listan kaikista vaihtoehdoista. Tärkeä sivuhenkilö brassailee viskitietämyksellään, esitetään kaunis mielikuva viskistä, lähes muumipappamainen. Päähenkilön viskinjuontitaito kehittyy romaanin aikana.

Kokonaisuutena Valhe piti erittäin voimakkaasti otteessaan. Tässä suhteessa voisin verrata tätä Jan Guilloun kirjaan Pahuus.

Ilkka Remes, Hermes

Välipalana lukaisin Ilkka Remeksen lastenkirjan Hermes (tämä teksti kirjoitettu edelleen Entisten nuorten sävellahjaa toisella silmällä kuunnellen). Sain Hermeksen isänpäivälahjaksi, kun isät ilmeisesti saavat Ilkka Remestä isänpäivälahjaksi ja minä en tähän päivään mennessä ole saanut, nyt oli aika korjata puute. Hermes on tosin Remeksen lastenkirjasarjaa, mutta en minäkään isoa eroa huomannut muussa, paitsi ruumiiden määrässä. Siinäkö on lasten- ja aikuistenkirjan ero? Tietokilpailukysymyksissä opin eron joulunaikana, kun pelasimme kokoperheen Trivial Pursuitia. Lasten kysymyksissä kysyttiin minusta suhteettoman paljon eri tv-sarjoihin liittyviä kysymyksiä, joihin emme juurikaan osanneet vastata. Minusta alkoi tuntua, että kysymysten laatija oli jotenkin erehtynyt, tai sitten lapset ovat toisaalla toisenlaisia. Mutta ainakaan niin ei saisi erehtyä että pitäisi lapsi-sanan synonyymina sanaa tyhmä. No, tämä nyt on taas turhaa jurputusta tyhjänpäiväisiä tv-ohjelmia ja niiden ylitarjontaa vastaan. Toissapäivän uutisissa taisi olla jotain entisen varapresidentin, presedenttiehdokkaan ja nykyisen nobelilla palkitun ympäristöaktivistin uudesta kirjasta, jossa hän toivoo internetin pelastavat maailman - tai ainakin ameriikan - tv:n tyhmistävältä vaikutukselta. Näin ainakin jos uutisointiin on uskomista, Goren kirja The Assault on Reason ruotii USA:n demokratiaa:
"Kansan poliittinen passivoituminen on antanut tilaa George Bushin kaltaiselle valtapoliitikolle. Rappion perussyy on viihteeksi taantunut televisio, joka näivettää poliittisen keskustelun. Median pitäisi olla demokratian vahtikoira, jonka edessä vallankäyttäjät vapisevat. Mutta kuka pelkää televisiota, jossa American Idol ja murhauutiset vuorottelevat?" (-Matti P. Pulkkisen kolumni Micropc.net'ssä.)
Minulle televisionvastustajana tuollainen argumentointi sopii hyvin (ei pidä tuosta vetää johtopäätöstä, että en katselisi televisiota liikaakin). Mutta palatakseni Remeksen Hermekseen, kirja oli varsin toimiva jännäri ja ajankuluke. Mitään sen suurempaa antia en siitä saanut, mutta luulen että Remeksellä samoin kuin Isomäellä on oma poliittinen sanomansa jännityksen tuottamisen lisäksi. Isomäellä se on ilmastonmuutoksen vastaisuus kuten aiemmin totesin, Remeksellä se tuntuu olevan Natoon liittyminen. Jännityksen tuottamisen lisäksi se ikäänkuin hyppää esiin "piilomainontana", tai lopulta suoraan sanottuna. Jännityksessä Venäjä ja venäläiset ovat aika luonnollinen komponentti ja tätä esim. loppuvuodesta lukemani Matti Rönkän Viktor Kärppä -kirjat käyttävät. Nyt kahdessa viimeksi lukemassani Ilkka Remes -kirjassa Natoon liittymisen tarve tuodaan sangen suoraan esille. Nuoruuteni nuortenkirjoista muistan aatteellisuuden keskeisenä asana joitakin jännityskirjoja, mustavalkoasettelut ja oikealla puolella taistelemisen itsestääänselvyyden. Kevyeen viihtejännitykseen manipulointi ei minusta sovi niin kuin se saattaa sopia johonkin todellista tunnepaloa sisältävään teokseen. Tai ainakin sen viihteessä huomaa liian helposti manipuloinniksi. Tietenkin teoksen vakavuusasteesta voidaan olla montaa mieltä ja jos sattuisin olemaan sitä mieltä, että meidän pitäisi nopsaan mennä mukaan Natoon, saattaisin pitääkin Remeksen teosta voimallisena pamflettina.
Entisten nuorten sävellahja loppui jo. Lienee aika minunkin lopettaa. Mutta jotakin lupausta tulevasta: kesken on Kari Enquist Valo ja varjo, esseitä ja kuuntelussa on mm. Melkein vieraissa, Leevi and the Leavingsin lauluja jälkeenjääneiden esittäminä. En tarkoita henkisesti.
Rauhaa, veli, rauhaa, sisko.

Elokuvia: Ingmar Bergman, Petro Almodóvar, Woody Allen

Ingmar Bergman, Seitsemäs sinetti
Tähän väliin mainitsen pari elokuvaa, jotka on mainittava. Torstai-iltana 3.1 telkkarista tuli Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti. Minusta tuli Bergman-fani joskus 1980-luvun jälkipuoliskolla kun telkusta tuli, olikohan se perjantai-iltaisin Bergmanin leffoja säännöllisesti. Jollakin hypnoottisella tavalla ne imaisevat mukaansa, ja sen jälkeen olen aina katsellut Bergmanin tuotantoa, milloin on kohdalle sattunut. Myöhemmin tulivat palkitut Fannit ja Alexanderit ja mm. Goda viljan - hyvä tahto. Melkein loppuunsa saakka Bergman jatkoi tuotantoaan. Mutta nytpä onkin jo korjattava virhe, Goda viljan ei ole Bergmanin ohjaus, vaikka jotenkin se liittyy häneen, ainakin tunnelmaltaan. Asia on tarkistettava.
Mainostin tekstarilla shakkimestari Rainelle Seitsemää sinettiä shakkielokuvaksi, mutta siirrot laudalla jäävät siinä hieman epäselviksi. Tyypillistä Bergmanille on taiteilijaseurueen matkaaminen, niin tässäkin. En voi vastustaa kiusausta sanoa tätä vanhaa iskulausetta "elämä on matka". Sori, Vesa ;-) Bergmanilla se on vielä ilveilijäseurueen matka. Tässä symboliikka on varsin suoraa ja ritarin ahdistus kuoleman edessä vain kasvaa, kun personoitunut kuolemakaan ei tiedä tarkemmin siitä minne hän asiakkaansa vie.

Pedro Almodovar, Huono kasvatus
Toinen mainittava on Pedro Almodovarin Huono kasvatus seuraavana iltana. Tekijänsä parhaaksi kehuttu leffa ei minua tällä kertaa puhutellut niin vahvasti kuin Almodovarin leffat yleensä. Enkä laita syyksi mitään homofobiaakaan, ei vain puhutellut, vaikka toimikin hyvin ja mukaansatempaavan viihdyttävästi - ei väärä sana, poistetaan sana viihdyttävä. Mutta Almodovar on niitä ohjaajia, jotka saavat katsojan uppoutumaan elokuvansa maailmaan.

Woody Allen, Cassandra's Dream
Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Woody Allenin edellisen brittikuvan, Match Point. Nyt saimme lapsilta joululahjaksi leffaliput ja mukana pari lehtileikettä, joista valitsimme Woodyn. Tämäkin on brittileffa, joten neuroottista sanailua Manhattanilla on turha odottaa, eikä Woodya itseään näy. Täddä on jännitystä Match Point -teemalla, asetelma on sama, aiheena keinot yhteiskunnallisen nousun mahdollistamiseksi. Match Pointista haluaisin kirjoittaa enemmänkin (ja olen toisaalla kirjoittanutkin, mutten julkaissut), sen verran hätkähdyttävä, jopa järkyttävä elokuva se oli. Eräs tärkeä teema siinä oli sattuman osuus.
Mutta nyt tähän Cassandraan. Päähenkilö on veljekset. Jännitys tiivistyy ja toinen veljeksistä on se heikompi lenkki tiellä jolta ei ole paluuta. Syketasoni kävi korkealla ja elokuva toimi. Minulle se kuitenkaan yltänyt jo sata kertaa mainitsemani Match Pointin tasolle.

Antti Tuuri, Kylmien kyytimies

Toinenkin kirja loppui tammikuun ensimmäisenä päivänä (kirjoitan tätäkin lauantaina 5.1). Minulla oli lukemisen tai oikeastaan kuuntelun alla äänikirja, Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Joululomamatkalla kuuntelin autossa ensimmäisen CD:n kuudesta, mutta sen jälkeen muu perhe käytti veto-oikeuttaan ja loppumatkan kuuntelimme joululauluja, tip-tap-tipe-tipe-tap. Oikeasti varsin kelvollista acapella-musisointia a la Rajaton etc. Kylmien kyytimiehenä on Jussi Ketola, johon tutustuin viime marraskuussa New Yorkissa. Jussi Ketola oli rakentamassa pilvenpiirtäjiä Antti Tuurin edellisessä Äitin suku -sarjaan kuuluvassa teoksessa Taivaanraapijat. Otin kirjan New Yorkin matkalle matkalukemiseksi, se kun täytti sopivasti kriteerit ja olikin tavattoman kiinnostava sen vuoksi, että matkallani näin niitä taloja, joita Jussi kerto sata vuotta sitten olleensa rakentamassa. Muuten olen lukenut kirjasta arviointeja, joissa moititaan jännitteen ja kertomuksen kaaren puutetta ja tämä varmastikin pitää paikkansa, mutta minua se ei haitannut sillä kirja kiinnosti jo edellämainitusta syystä. No, matkakirjaksi tämä ei riittänyt sillä luin sen melkein kokonaan jo menomatkalla koneessa sen jälkeen kun matkakumppanini väsähti ja veti unta palloon. Loppumatkaksi oli onneksi muutakin lukemista, sillä satunnaisgeneraattorilla valittu Bob Dylan, Muistelmat Osa I sijoittuu suurelta osin myös New Yorkiin. Mutta Jussi Ketolaan. Kylmien kyytimies on nimensä veroinen. Jussi Ketola, joka on työväenmiehiä, pakotetaan mukaan sotatöihin vuonna 1918. Valkoinen nauha hihassa hän on mukana Tampereella, mutta Jussin sotatyö on hieman erilaista kuin yleensä sotakirjoissa kuvataan. Tätä voisi jo sanoa sodanvastaiseksi romaaniksi ilman venkoilua. Jussin taustoja tuntee tarkemmin Taivaanraapijoiden pohjalta, mutta vinkkejä siitä minkä sortin sosialisti Jussi kenties on annetaan toki tässäkin. Aatetaustassa on nimiä kuten Matti Kurikka tai Pekka Ervast. Kurikka oli ns. utiopistisosialisti, joka oli perustamassa Kandaan Sointula-nimistä yhteisöä ja Ervast teosofi. Tälta pohjalta Jussin suhtautuminen asetöihin on ymmärrettävä.
Aika tylsää ja likaista työtä Tuuri tässä kuvaa, mutta tarinassa on muutama jännityksen paikka ja lukijalle jää jotain hieman hampaankoloon erästä varavääpeliä vastaan.
Joulun jälkeen kuuntelin sitten Kylmien kyytimiestä loppuun, kuulokkeilla, etten häiritse muita. Juoksulenkeillä ja muuten vain. Tuurin tapa kertoa Jussin tarinaa panee aluksi - tarkoitan osaltani Taivaanraapijaa - epäilemään, onko päähenkilö hengenlahjoiltaan täysi, mutta vain aluksi. Tunnustan, että olen lukenut Tuuria suhteellisen vähän , enkä nyt pitkään aikaan muuta kuin tätä Äitini suku -sarjaa, joten en tiedä kuuluko tämän ymmärtäminen tuurinlukutaitoon. Ytimekkään nasevat toteamukset ovat välillä varsin herkullisia. Merkillepantavaa on Jussin lämmin suhtautuminen eläimiin ja varsinkun 1918 Tampereella ihmiset ovat sitä mitä ovat, on se ymmärrettävää. Samoinhan esim. Linnan Tuntemattomassa Korpela, joka ärisee kaikille ympärillään, kohtelee hevosta, luontokappaletta, lempeästi.
Väistämättä jää odottamaan jatkoa Jussin tarinalle, sen verran läheiseksi mies on tullut.

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa

Minusta ei näytä olevan blokkaajaksi, ainakin päätellen siitä, että perustin tämän palstan kolmannesvuosi sitten, enkä sen jälkeen ole tänne mitään kirjoittanut. Mutta jospa nyt kokeilisin päivittää tänne kommentteja tai ainakin listausta lukemistani kirjoista nyt alkanee vuonna 2008. Myös muut kulttuurin tuotteet, esim. elokuvat voisi olla mukava kirjata ylös. Katsotaan, tuleeko tavaksi.

Nyt on lauantai ja loppiaisaatto. Radiosta tulee juuri Entisten nuorten sävellahja, joka pyrkii herättämään nostalgisia muistoja, ainakin alkuperäisen Nuorten sävellahjan muisteleminen herättää niitä. Ensimmäisenä levynä tuli Rubertesin Sugar baby love ja muistoja siihen toki liittyy, mutta ei mitään eksaktia vaan yleisempää ajankuvaa. Kuunnellaan mitä muuta sieltä tulee. Kirjasin toisaalle jo joitakin omia muistoja tuosta ohjelmasta.

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Mennäkseni kirjoihin: aloitin vuoden lukemalla loppuun Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Varsin kelvollinen jännityskirja vaikkapa Ilkka Remes -sarjassa, parhaasta päästä. Mieluummin ehkä luen Isomäen opettavaista ilmastomuutoksenvastaista (vrt. kaikki sodanvastaiset sotakirjat aina Tuntemattomasta alkaen, siis jos sodan realistinen kuvaaminen on sodanvastaista, koska siinä näyttäytyy sodan mielettömyys, niin nimittäkäämme kaikkia kunnun rakkausromaaneja rakkaudenvastaisiksi samasta syystä - muutenhan ne eivät ole "kunnon" rakkausromaaneja) - taisin hieman harhautua ajatusretkilleni - seikkailukirjaa, kuin Remeksen tai Taavi Soininvaaran vastaavia romaaneja. "Oikeaksi kirjailijaksi" en vielä Isomäkeä tämän kokemuksen perusteella nimitä, sillä henkilöt jäävät Sarasvatin hiekassa sen verran vieraiksi ja kaavamaisiksi, ettei heihin oikein samaistu. Rakastaako Risto heitä tarpeeksi, enemmän intohimoa tähän puoleen, kirjan asiapuoli on kunnossa.
Lopussa kerrotaan www-sivun osoite, siellä voi käytä allekirjoittamassa vetoomuksen ilmastonmuutoksen aiheuttamien riskien pienentämiseksi. Nämä riskit on kirjassa uskottavasti kuvattu, käykää katsomassa jos ette vielä tiedä (www.hyokyaalto.org).